Pitäis varmaan vähän rajoittaa kiihkeitä, kuolaisia seksikohtauksia, joita päädyn kirjoittamaan enemmän ja enemmän tähän vainajajuttuun. Ne vain tulevat jostain. Miltä tuntuu kun joku suutelee intohimoisesti kaulaasi? Miltä tuntuu kun joku työntää sormensa farkunkauluksestasi sisään? No ei aavistustakaan. Pitää veikata.

Kasvoja

Siskoni näkee Pirkko Saisiota jatkuvasti kaupungilla. Siis ihan vaan vilaukselta. Yleensä siskoni esim. kävelee jonkin kahvilan ohi tai istuu bussissa tai muuta vastaavaa, kun yhtäkkiä hän huomaa tuijottavansa Pirkko Saisiota silmästä silmään. Ilmeisesti Pirkko Saisiolla on tapana toljottaa vastaantulijoita häpeilemättä suoraan silmiin tai sitten hän näkee siskossani jotain tuttua tai kiinnostavaa.



Minä en ole koskaan nähnyt Pirkko Saisiota. Tai kerran joo: istuin siskoni kanssa ratikassa. Yhtäkkiä siskoni sanoi: "Kato!" Katsoin ikkunasta ulos ja näin jonkun kävelevän katua poispäin. "Se oli Pirkko", siskoni sanoi selittämättömän tuttavallisesti. "Se katto mua suoraan silmiin. Olipa uhkaavaa."


Antti Nyléniä näen tosi usein. Aina jossain Sörnäisissä, aina bussin ikkunasta. Hän raahustaa yleensä eteenpäin joidenkin raskaiden kassien kanssa ja tuijottaa maata ja näyttää alakuloiselta.

Jos katseeni joskus kohtaisi Pirkko Saision katseen, menisin hänen luokseen ja sanoisin: "Sun äidinkielenopettajan nimi oli Ruutusotilas" ja osoittaisin näin tuntevani hänen tuotantonsa. (No ei, oikeasti en tekisi mitään jos katseeni joskus kohtaisi Pirkko Saision katseen.) (Pirkko Saisio -rakkauteni on Woody Allen -rakkauteni ohella oudoimpia rakkauksiani.)

Jos joskus sattuisin samaan paikkaan Antti Nylénin kanssa, taputtaisin häntä selkään ja sanoisin: "Älä sure. Me voitetaan vielä." (En nyt jostain syystä muista, onko ihmisillä tapana lohduttaa toisiaan taputtamalla selkään. Vai olalle? Vai mihin????)


Tuntuu, ettei nykyään voi mennä ulos törmäämättä ihmisiin, jotka tunnen mutta jotka eivät tunne minua. Siinä on jotain pervoa. Tykkään olla Kasvoton Anonyymi. Ei haittaa vaikka liukastuisit kadulla perseellesi, kun kukaan ei kuitenkaan tiedä kuka olet.

On a hillside desolate

Mistä tää biisi tuli? No, se on kiva biisi joten whatever.


Tein äsken jotain helvetin hullua. Uuuh, kylmät väreet............. Onneksi tein sen.


Tätä hullua juttua ennen kiertelin tuntikausia pitkin Helsingin öisiä katuja ja mietin, uskallanko.................

Lähdin kymmenen aikaan liikkeelle. Kun bussi saapui Rautatientorille, lähdin vaan KÄVELEMÄÄN. Kävelin eteenpäin niin kuin olisin etsinyt jotain tai ollut matkalla jonnekin. Matkan varrella pysähtelin, polvistuin, tanssahtelin, katsoin tähtiä, hakkasin seiniä, menin avoimista ovista sisään, revin hiuksiani, löin päätäni, potkin kaikkea mitä tuli vastaan, haaveilin nyrkin iskemisestä ikkunoiden läpi.

Olin ylipäätään täynnä maailman samanaikaisesti sekä TUSKALLISINTA että PARASTA tunnetta: vihan, menetyksen, himon, epätoivon ja toivon sekoitusta. Se on tavallaan inspiraatiota, tavallaan maniaa, tavallaan depressiota, tavallaan panetusta. Vaikea sanoa, joka tapauksessa siinä tilassa sekä syvästi vihaa jokaista vastaantulijaa että haluaa epätoivoisesti saada yhteyden kaikkiin jotka kävelevät vastaan.

Siinä tilassa jokainen yössä kirkastuva katulamppu, jokainen tumma hahmo kadunkulmassa, jokainen iPodista soiva kappale täyttää pään KUVIEN SARJATULELLA, kuvilla menneestä ja kuvilla siitä mitä tuleva saattaa olla.

Joka tapauksessa tein epäsopivalla käytökselläni siis vastaantulijoille mahdollisimman selväksi, että VITTU MINÄ TARVITSEN APUA. Yksi puoli musta toivoo aina, että joku vain huomaisi epätasaisen nilkuttavan etenemiseni ja tulisi ja laittaisi käden hartialle, tai istuisi viereen bussissa ja sanoisi että Mä näen sut. Jaksa vielä hetki, tulevaisuus on lähellä.

Nyt harhaillessani tulin muun muassa kulkeneeksi Kolmannen Linjan alusta loppuun. Kadut olivat pimeitä ja pakahduttavia. Laskeuduin takaisin Neljättä linjaa. Katsoin sisään jokaisen baarin/ravintolan ikkunasta ja tuijotin jonkin aikaa niitä ihmisiä ja ajattelin että Katsokaa tänne, helvetti ja Älkää helvetissä katsoko nyt tänne. Lopulta Neljännen linjan taivallettuani pysähdyin Cafe Mascotin kohdalla ja tiirasin sälekaihtimilla peitetyistä ikkunoista sisään. Yritin jonkin aikaa nähdä sisään, kunnes katseeni yhtäkkiä osui tyttöön, joka istui jonkin seurueen laidalla pöydän ääressä ja tuijotti hiljaa takaisin. Se oli outoa. Näkikö se mut oikeasti? Hymyilin hämmentyneenä ja jatkoin matkaa.

Mulla on yhä kivuliaammaksi käyvä tarve päästä ulos tästä piilottelevasta ja kyyristelevästä odottelusta. Haluan tavata todellisia ihmisiä, katsoa todellisiin silmiin, kuulla todellisia ääniä. Haluan ryypätä jonkun kanssa enkä aina yksin. Haluan nauraa jonkun toisen vitseille. Haluan jonkun nostavan mut ylös jäiseltä asfaltilta. Haluan suudella jotain tyttöä ensimmäisen kerran. Haluan tunnustella jonkun tytön vartaloa. Haluan läpsäistä jotakuta Villin Leikkisästi perseelle, ihan sama ketä. Ennen muuta haluan vain ystäviä, jotain todellista ja konkreettista, jonkun oikean ihmisen johon luottaa.

Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Mulla on tarkat suunnitelmat ja näihin suunnitelmiin kuuluu vaiheita. Aion edetä siinä tahdissa johon olen päättänyt sitoutua.

Ja sen takia olen tällainen vitun ärsyttävä piileskelevä peikko (ks. kuva). Olen edelleen sanoinkuvaamattoman hämmentynyt siitä, että tähän blogiin tulee toisinaan kommentteja ja että jotkut haluaisivat vieläpä TAVATA minut. Se on melkein liian hyvää ollakseen totta. En ole täysin edes tajunnut sitä vielä. Erityisen outoa tässä tilanteessa on, että tämän blogin vaikuttavat löytäneen ihmiset, jotka edustavat sitä pientä vähemmistöä jota olen AINA etsimässä: kiinnostavia, älykkäitä ihmisiä, ihmisiä joilla on sekä sydän että aivot, ihmisiä joilla on jotain uutta sanottavaa. Se on outoa. En tajua miten se on tapahtunut. Ihan yksinkertaisesti Google-haun avulla?!?!

Joka tapauksessa: en tiedä haluaako kukaan enää nähdä naamaani tämän rasittavan pelleilyn jälkeen, mutta jos kutsu on edelleen voimassa, niin voin luvata että tämä vittumainen piileskely loppuu kohta. Mun on vain ensin tehtävä pari muuta juttua. Toistaiseksi en selitä tätä tarkemmin koska syyt kuulostaisivat naurettavilta, absurdeilta ja uskomattomilta, mutta selkeämmät ajat odottavat........ toivottavasti lähitulevaisuudessa. Ellen jää auton alle. Tai jotain.

Lisää mustelmia

Olin käyttämässä koiraa ulkona ja näin keski-ikäisen naisen liukastuvan kauempana. Mietin hetken pitäisikö mennä apuun, mutta tajusin että molempien kannalta vähemmän kiusallinen vaihtoehto oli vain esittää etten ollut nähnyt mitään. Kun myöhemmin kuljin samasta paikasta koirani kanssa, tajusin yhtäkkiä makaavani kyljelläni maassa ja tunsin taas orgastisen nautinnollista kipua monessa kohtaa. Koira tuli tökkimään mua naamaan (HUOM tökkimään siis KUONOLLA, ei peniksellä, koirani on tyttökoira) ja jonkin aikaa maattuani nousin, vein koiran kotiin ja palasin ison lapion kanssa. Kannoin lapiossa soraa ja ripottelin sen liukkaaseen kohtaan. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni täyttänyt velvollisuuteni Kansalaisena. Ehkä pelastin jonkun mummon hengen.

Kuuntelin radiota ja siellä kerrottiin, että vaikka minusta tuntuu, ettei Jumala voi rakastaa tällaista ihmistä, Jumala kyllä rakastaa. Mutta ei ongelmani ole siinä. Jos kykenisin luottamaan Jumalan olemassaoloon, olisin varma että hän rakastaisi minua, koska olen pohjimmiltani epätavallisen hyvä ja suoraselkäinen. Huono itseluottamukseni ei johdu siitä, että pitäisin itseäni huonona, vaan siitä, että uskon että muilla ihmisillä on huono maku.


Anna-Sofia Bernerin jutussa Helsingin Sanomissa oli tällainen kohta:

--- Filosofianopettaja [Ukri] Pulliainen kertoo tehtävästä, jota hänellä oli tapana teettää opiskelijoillaan. Hän jakoi opiskelijat ryhmiin ja pyysi näitä miettimään, millaisen yhteiskunnan he loisivat, jos olisivat diktaattoreita.
"Ennen vastaukset olivat aivan hulluja ja mielettömiä!" opettaja nauraa.
Nyt hän on melkein luopunut tehtävästä, koska vastaukset ovat masentavia.
"Moni sanoo, että eikö tämä Suomi ole ihan hyvä."
Pulliainen lyö kasvonsa kämmeniin. "Kymmenen vuotta sitten en osannut edes kuvitella sellaista vastausta!"
Opettajan angsti tarttuu. Onhan se surullista, jos nuorten mielikuvitus ei riitä muuhun. Ei edes Kallion lukiossa, jota käyvät tulevat taiteilijat. ---

Tulin tästä helvetin vihaiseksi. Muistan nimittäin, että lyhyeen lukiotaipaleeseeni sisältyi filosofiantunti, jolla toteutettiin nimenomaan tuollainen tehtävä. Olin omasta halustani istunut filosofiantunnit yksin nurkassa ja miettinyt kostoa ja maailmanvalloitusta ja nytkin aivoissani hakkasi nerokkaita ajatuksia, koska kaikki mitä näin ja kaikki mitä kuulin sai mut ajattelemaan ensimmäistä Kirjaani (Lihaa) ja tarkentelemaan teorioitani Hyvästä ja Pahasta. Nyt jouduin vastahakoisesti muodostamaan ryhmän kolmen lähellä istuneen tytön kanssa.

Tytöt näyttivät tuskastuneilta. "Siis mikä on diktaattori?" "Siis mitä meidän pitää tehdä?" "Emmä keksi mitään." Jonkin aikaa jostain kengistä puhuttuaan tytöt päättivät palata tehtävänantoon, ja eräs hipiltä näyttävä mutta sielultaan täysin epähippi tyttö sanoi: "Emmä tajuu tätä tehtävää. Mun mielestä Suomi on ihan hyvä."

Toiset tytöt nyökkäilivät ja minä istuin tuolillani järkyttyneenä ja mykistyneenä. MIKÄ NÄITÄ IHMISIÄ VAIVAA? MITEN TÄMÄ ON MAHDOLLISTA? Minä vietin 75 % hereilläoloajastani epätoivoon asti masentuneena siitä, millaisia julmuuksia ja järjettömyyksiä ihmiset tässä maassa ja tässä maailmassa oikeuttivat itselleen julmilla ja järjettömillä tekosyillä, ja nyt tämä vitun ääliö sanoi: "Emmä tajuu tätä tehtävää. Mun mielestä Suomi on ihan hyvä."

Mihin nämä ihmiset oikein käyttivät aivonsa, tuntinsa, elämänsä, yönsä? Miten kengissä ja primitiivisissä ihmissuhdekuvioissa riitti ajateltavaa kokonaisen elämän ajaksi? Käsittämätöntä. Vai olinko se MINÄ, joka olin kieroutunut? Oliko maailmasta välittäminen vain perversio, joka johtui siitä ettei minulla ollut primitiivisiä ihmissuhdekuvioita?

Joka tapauksessa se oli yksi niistä hetkistä jolloin tajusin että olen aivan liian erilainen kuin tavalliset ihmiset ja että en halua olla enää hetkeäkään tekemisissä näiden tavallisten ihmisten kanssa. Aika pian häivyin.

Jos olet hyvä ja suoraselkäinen, Jumala rakastaa sinua, mutta jos olet LIIAN hyvä ja SAIRAALLOISEN suoraselkäinen, päädyt huonoryhtiseksi puolialkoholisoituneeksi varjoksi pimeisiin huoneisiin ja tyhjiin metrovaunuihin lauantaiaamuna klo 5.45. Siinä mun tragedia

Mustelmia

Heräsin tänään kello 11 siihen että herätyskelloni räjähti. Tai ei varsinaisesti räjähtänyt, mutta sen yläosa vain hyppäsi lujaa irti kohti kattoa. Se on sellainen iso valkoinen laite, joka alkaa herätyksen hetkellä hehkua kirkasta valoa ja soittaa havaijilaista dingdong-musaa (sain sen äidiltä jonka mielestä mun pitäisi tasapainottaa unirytmiäni).

No, joka tapauksessa heräsin kello 11 siihen että kellosta poksahti yläpää irti. Katsoin sinne kellon sisään ja se näytti joltain valkoiselta kirkolta. Läiskäisin kannen paikoilleen ja katsoin ulos ikkunasta. Aurinko paistoi ja elämä näytti hyvältä. Mä oon jo monta kuukautta ihmetellyt polkupyörää, joka nojaa aitaan viereisellä kadulla aina tiettyyn aikaan päivästä, ja nyt ensimmäistä kertaa näin kuka sen siihen jättää (stressaantuneen näköinen keski-ikäinen mies).

Sitten join yhden kaljan ja lähdin ulos ja kaikenlaista tapahtui ja kun myöhemmin menin koiran kanssa ulos, me kiivettiin sellaiselle isolle hiekkavuorelle yhdellä kentällä. Vanha koirani lähti ketteränä vuorikauriina laskeutumaan uhkarohkeasti alas sen hiekkavuoren melkein pystysuoraa laitaa. Katselin sitä ja ajattelin, että jos mä yritän samaa, käy varmasti huonosti.

Yritin siis samaa. Lähdin laskeutumaan sitä rinnettä alas ja sitten päähäni pälkähti skenaario, jossa koira lähteekin yhtäkkiä juoksemaan ja heittää mut kuolemaani, ja jotenkin tää ajatus herpaannutti keskittymiskykyni ja en oikein tiedä mitä tarkalleen ottaen tapahtui, mutta sekunti myöhemmin makasin vatsallani puolijäisellä maalla ja polveen ja moneen muuhun paikkaan sattui vitusti ja koirani seisoi kauempana ja söi pupunpapanoita jäiseltä nurmikolta.

No, mitään ei valitettavasti murtunut mutta sain joitain syvänsinisiä mustelmia. Äsken ihailin hienoa pahannäköistä mustelmaa polvessani ja hakkasin sitä kaukosäätimellä ja ajattelin että tuntuupa hyvältä.

Mulla oli parempaakin asiaa mutta oon nyt vähän väsynyt kirjoittamaan tärkeistä asioista. Aion kohta TEHDÄ TÖITÄ. Aion kirjoittaa ja selvitellä näitä mun juttuja gggghhrrrbbbbb



Tänään on ajoittain ollut samalla tavalla epämukava olo kuin yleensäkin silloin kun "osallistun tärkeään keskusteluun". Mä en oo missään niin itsekriittinen kuin näissä aktivismiasioissa. Yritän yleensä välttää fanaattisuutta ja vaikeaselkoisuutta ja muita juttuja, joista en itse tykkää muissa kiihkeissä ihmisissä.

Ennen muuta mua epäilyttää, hoidinko noista edellisen kirjoituksen Facebook-sananvaihdoista viimeisen kunnolla. Tuntuu että olin aidosti ylimielinen. Niin olinkin. Se nimenomaan on mun ongelma: haluaisin että kaikki olisivat yhtä hyviä kuin minä, mutta kaikki eivät ole, ja siksi olen usein onneton ja masentunut ja kusipäinen ja epätoivoisella tavalla ylimielinen.

Huoohhhhh. Kun tärkeintä ei kuitenkaan ole voittaa mitään väittelyitä vaan saada keskustelukumppani näkemään asioita uudella tavalla.

Äähhhhhhhgg. Pitää tehdä juttuja.............

Activist ramblings vol. 5000: 48 tuntia virtuaalisena pyhimyksenä

Oikeutta eläimille -järjestön Facebook-seinä on paikka, josta mä oon viime kuukausina saanut sekä taivaallisimmat helpotuksen aiheeni että syvimmät vittusaatanaenjaksaenää-hetket.

Yleensä se Facebook-seinä on rohkaiseva paikka. Sitä lukemalla ja päivitysten peukuttajia selailemalla tulee usein lähes epäuskoisen helpottunut olo: ovatko nämä kaikki ihmiset oikeasti olemassa? Enkö mä olekaan ainut nuori vihainen kummajainen, joka välittää? Enkö olekaan yksin?

Ehkä 3 tai 4 kertaa vuodessa samasta Facebook-seinästä tulee kuitenkin kammottava taistelutanner; tasaisin väliajoin joku häirikkö löytää tiensä sinne ja vetää mukanaan ison joukon muita samanlaisia. Se alkaa yleensä yhdellä "oikeutta kasveille , PEKONI ON HYVÄÄ !!" -tyylisellä kommentilla, joka tavallaan antaa muille katkerille sieluille luvan purkaa paskaa oloaan samaa kautta.

Viimeksi tämä ilmiö tapahtui ilmeisesti toissapäivänä, jolloin kalojen kipuaistia käsittelevä päivitys veti paikalle monta verenhimoista kiusaajaa. Mä seurasin meininkiä tuntien sietämätöntä uupumusta ja surua ja pahaa oloa ja epätoivoa. Välillä pääsin siihen pimeään tilaan, jossa ei varsinaisesti halua kuolla muttei missään nimessä elääkään. En ole nukkunut kunnolla pariin vuorokauteen, koska päätin että en anna asian olla. Päätin lähestyä joitakuita näistä tyypeistä ja yrittää kaivaa niistä ihmisen esiin.

Olen oppinut, että kun itse pysyn miltei pyhimysmäisen viisaana ja kärsivällisenä, pahinkin internet-trolli voi muuttua asiallisesti keskustelevaksi ja näkökantojaan punnitsevaksi ihmiseksi. Ja jos ei muutu, mun ei ainakaan tarvitse katua mitään; kiusaaja on vain saanut itsensä näyttämään nimenomaan aivottomalta kiusaajalta.

Suurin vaikeus on tietysti siinä, että kärsivällisyys tulkitaan helposti ylimielisyydeksi. Joissain tapauksissa siihen ylimielisyyteen ei muutenkaan ole mitenkään vaikea sortua. Mutta joka tapauksessa, yritin toimia mun ihanteiden mukaisesti.

Ei ole muuten mikään salaisuus, että mun Facebook-alterego käyttää jostain syystä nimimerkkiä Juho Suomalainen. (En tiedä mistä nimenomaan toi nimi tuli. Se vain on niin itsestään selvä, vähän niin kuin jos käsketään ajattelemaan työkalua ja ajattelet automaattisesti vasaraa.) Tai siis ei se mikään alter ego ole. Se olen minä, mutta vain vähän väärällä nimellä ja vähän väärällä syntymäajalla. Mulla ei ole mitään tarvetta Facebook-tunnukselle sinänsä koska en tunne ketään; tarvitsen vain väylän ottaa kantaa silloin kun kantaa on otettava, ja tällä hetkellä tämän väylän nimi on ovelasti "Juho Suomalainen".

En tiedä miksi koen tarvetta laittaa tähän otteita Juho Suomalaisen Facebook-seikkailuista, mutta teen niin nyt kuitenkin. En tiedä haluaako joku tuntea minua, mutta jos haluaa, niin Juho Suomalainen on alkanut olla aika tärkeä osa sitä mitä "minä" tarkoittaa, ja jos haluan kuvata täällä elämääni vähänkin totuudenmukaisesti, niin tällaista se on parina viimeisimpänä vuorokautena ollut.



Joo, anyway, tää on ehkä aika hyvä tiivistävä esimerkki tilanteesta (asiaan kuulumattomien kommentit uljaasti pois leikattuina):

Ja sitten ehkä oudoin ja tavallaan pelottavin keskustelu (tällä kertaa muiden kommentit ovat kokonaisuuden takia mukana mutta nimet uljaasti peitettyinä):

 

 

Ja sitten keskustelu, josta tuli ensin vitun paska olo mutta josta aloin vähitellen jollain perverssillä tavalla melkein nauttia. Kuten näkyy, lopetin keskustelun osaltani noin 1,5 sekuntia sitten - joka tapauksessa tässä on jotain kiinnostavaa, esim. siksi, että tuli tunne että tämä oli varmaan ensimmäinen kerta kun kyseinen väittelykumppanini törmäsi muunlaiseen nettiväittelijään kuin siihen tyypillisen "vitun pelle tapa ittes" -idioottiin, jollaisia ihmisistä internetissä tulee:

 

(Välikommentti: Lause "olen ateisti" yksinkertaistaa mun uskonnollisia aivokemioita ja kuulostaa siltä kuin olisin jotenkin kiivas asian suhteen. Olen toistaiseksi ateisti valitettavasti; en vain toistaiseksi pysty uskomaan Jumalaan, mutta olisi todella mukavaa jos Jumala joskus astuisi esiin ja tekisi elämästäni helpompaa.)

No niin, näitä keskusteluja oli enemmänkin - oli myös hedelmällisiä keskusteluja fiksujen ihmisten kanssa, keskusteluja joissa kumpikin osapuoli oppi jotain uutta, mutta valitsin tähän nyt nää kolme ennen muuta siksi, että tämä on kiehtovaa historian tallettamista. Tällaisia keskusteluja käytiin vuonna 2013, kuvitelkaa nyt, 2080-luvun lapset, totta se on.

Mulle merkityksellisintä ihmisessä ei ole kasvissyönti. Tärkeintä on, että ihminen tiedostaa vastuunsa ilman jotain pelkurimaisia tekosyitä tyyliin "mutta porkkaniinkin sattuu" tai "mutta hyeenatkin syövät seeproja". Avain maailman muuttumiseen ei ole siinä, että kaikki ihmiset lakkaavat syömästä lihaa (lab meat, lab meat) vaan että mahdollisimman moni myöntää että tilanteessa on helvetisti korjattavaa.

Parasta olisi jos ihmiset tajuaisivat, että tavassa, jolla täällä tänä maailmanaikana saadaan lihaa supermarkettien hyllyille, on jotain vitun pahasti pielessä, ja tekisivät tästä johtopäätöksen että asioiden on muututtava. Loppujen lopuksi sen suurempaa vallankumousta ei tarvita.

Yksi sukulaiseni esimerkiksi syö lihaa, mutta ei samalla kiellä sitä että modernissa lihateollisuudessa on pahoja ongelmia. Se riittää mulle; se on avain tulevaisuuteen.

(Onko muuten jotenkin vittumaista jättää noiden juttukavereideni nimet sensuroimatta? Tällä hetkellä en halua heillekään mitään pahaa, noikin tyypit tuntuu jo jotenkin kotoisilta.)

mmmmmömmmmömmöö cxvvcxvzvsklftmftmm tfpskdusususöameeskd

Ne, jotka sanovat, ettei taide voi tavoittaa ihmisiä, tai että siitä ei voi oppia mitään, tai että sillä ei voi muuttaa maailmaa, ovat yksinkertaisesti ihmisiä, jotka tekevät taidetta joka ei tavoita ihmisiä, taidetta josta ei voi oppia mitään, taidetta joka ei muuta maailmaa.

Olen miljoona kertaa nähnyt elokuvaohjaajan tai kirjailijan tai muusikon tai muun taideihmisen sanovan että "tämähän on vain pelleilyä" tai että "ainahan voi kuvitella muuttavansa maailmaa, mutta realiteetit on kohdattava" tai "nuorempana sitä halusi kuvitella vaikuttavansa asioihin, mutta kyllä ne haaveet ajan kanssa karisivat". Mitä vittua? Tuossa ei ole mitään järkeä. Tuo ei lähde mistään. Sille ei ole mitään todellisuuteen pohjautuvaa perustetta. Jos taiteella ei voi muuttaa maailmaa, niin MILLÄ voi? Jakamalla lentolehtisiä rautatieasemalla? Mikään, mikään ei vaikuta ihmismieleen niin tehokkaasti kuin taide. Laulu tai elokuva tai kirja tai vaikka esseekokoelma tai performanssiesitys on parhaimmillaan kokemus, joka vaikuttaa ihmisen psyykeen ja ajatteluun kokonaisvaltaisesti, mahdollisesti peruuttamattomasti, kaikkialle, sydämeen ja aivoihin ja helvetti sukuelimiin. Minä ainakaan en olisi MITÄÄN ilman niitä ääniä jotka olen kuullut, lauseita jotka olen lukenut, elokuvia jotka olen nähnyt. Voin jäljittää niihin teoriassa kaiken poliittisuuteni, paloni ja ajattelukykyni.

"En yritä muuttaa maailmaa taiteellani, sehän on mahdotonta" on perseensä liian vakavasti ottavien ja kyseenalaistuskyvyltään puutteellisten taiteentekijöiden joukkopsykoosi. Se on täyttä paskaa, mutta jostain syystä on päätetty että tuollaisia puhumalla taiteilija pääsee "vakavien", "kypsien" ja "maanläheisten" kulttuuri-ihmisten joukkoon.

Jos päätät muuttaa maailmaa, muutat maailmaa. Jos taas hienostelet ja hoet kypsien taiteilijoiden paskamantroja, päädyt tekemään tauluja joissa on eri kokoisia laatikoita jännittävissä asetelmissa. Jos taas lähtökohtaisesti kuvittelet, että pystyt muuttamaan maailmaa värikkäillä laatikoilla tai 15-sivuisella runokokoelmalla nimeltä Juoksen sadepumpuliympyrää kyynelpisarani ympärillä ja sitten petyt kun mikään ei mullistunutkaan, älä syytä taidetta, syytä itseäsi: olit jo lähtökohtaisesti luovuttanut.

Tajuan kyllä että kaikki eivät halua muuttaa maailmaa. Mutta en ymmärrä heitä.



(Mietin että laittaisin tähän jonkin sattumanvaraisen kuvan ja päätin sitten kokeilla että mitä olin viimeksi copynnyt. Painoin siis CTRL+V.
Sain TÄMÄN:

 
mikä on uskomatonta koska en ole IKINÄ kopioinut tai edes NÄHNYT tuollaista kuvaa. En IKINÄ. How is this possible? Elämän pieniä mysteerejä.)

Tekis mieli trollailla tähän muttei ole mitään trollattavaa.


Odotan, odotan, odotan, odotan, odotan, odotan, odotan, odotan, odotan, on vain uskottava että aika kulkee eteenpäin, uskottava että se tuo valoa ja kevättä, pelastusta ja parannusta ja alkua ja viimeistä sanaa


En olisi halunnut tietää miltä J. Karjalainen näyttää. Nyt sain vahingossa tietää. Välisemme suhde toimi parhaiten kun oli vain se ääni ja aamuyö ja minä

- Toivo Rotkon oikea nimi alkaa Al:la ja loppuu O:hon


Loppuuko Toivo Rotkon oikea nimi oikeasti N:ään?

Parasta ikinä

Katsoin tätä viime yönä ja huumaannuin. Kaikessa yksinkertaisuudessaan, kaikessa hikisessä eroottisuudessaan mahdollisesti maailman paras musiikkivideo. Viime yönä kaikki nuo ihmiset tuntuivat jotenkin räjähtävän mahtavilta; vuosi oli 2007, Anna Abreu oli sympaattinen teini, Ari Koivunen oli olemassa, ja vuosi myöhemmin Mia Permanto oli kuollut. Mia Permannossa oli aina jotain kotoisaa, hän oli samaa porukkaa kuin ihmiset joiden kanssa pyörin siihen aikaan. Kun olin 12, olin kaveriporukasta varmaan ainut joka ei asunut lastenkodissa.

Alkaa muuten aina huolestuttaa kun tänne ei tule mitään kommentteja. Hyvä lukijani, et ehkä ymmärrä tätä, mutta minun olemassaoloni riippuu tällä hetkellä aivan täysin siitä, tunnustetaanko olemassaoloni täällä; kun joku lähettää tänne kommentin, vakuutun aina hetkeksi siitä ettei tämä blogi tapahdu vain pääni sisällä.

Unen ja todellisuuden raja on häilyvämpi kuin koskaan. Näen nykyään lähes joka yö unia, joissa suuret ihmisjoukot pahoinpitelevät minut tai yrittävät satuttaa minua verbaalisesti. Viime yönäkin astuin unessa jonkinlaiseen museoon sisään ja yhtäkkiä tajusin että NUO OVAT NE PORTAAT JOITA JAMES DEAN LASKEUTUI 58 VUOTTA SITTEN (mitä helvettiä) ja sitten lähdin juoksemaan portaita ylös, ja kun myöhemmin juoksin niitä alas kaikki entiset luokkatoverini nojailivat porraskaiteisiin ja osoittivat minua sormillaan ja sanoivat: "VOI VITTU KUN SE ON COOL KUN SE JUOKSEE NOITA PORTAITA ALAS! HEI KAIKKI KATTOKAA MEIDÄN PÄÄHENKILÖÄ" ja minä vain hymyilin heille hämmentyneenä ja juoksin tieheni ja joo, sitten kai heräsin ja rrrrrrrrrrr pointti karkaa

En halua olla äärimmäisyysihminen. Negatiivisessa mielessä. Mun sisällä asuu viisautta, jonka otan vielä jonain päivänä käyttöön. Mutta ensin on muuta tehtävää.

Auttakaa

Tilanne on tämä:

En ole varma onko Vainajakirja tarpeeksi hyvä.

Siinä on hienot puolensa, mutta se ei vastaa ideaaliani tarpeeksi, se ei ole sitä mitä haluaisin sen olevan – ja tästä tietysti nousee kysymys, kuinka suuri osa osaamisestani on uhoa ja kuinka suuri osa todellisuutta. Uskon olevani hyvä. Uskon että pystyisin kirjoittamaan paremmin. Eikä tämä tarkoita "hyvin kirjoittamista" esteettisessä lauseenrakentelumielessä, vaan sitä että uskon että mulla on paljon tätä enemmän tulta ja vihaa ja elämää annettavana. Vihaan junnaamista, vihaan tyhjänpäiväisyyttä, vihaan tylsää epämääräisyyttä, ja jos käsillä ei ole tarpeeksi raivoa ja janoa, sellaista tekstistä nimenomaan tulee.

Tuntuu että tuhlaan liian paljon luotejani näiden blogien päivittelyyn. Usein paras tavara tuntuu päätyvän tänne. On niin paljon helpompaa vain purkaa akuutti raivonsa tänne, koska tätä kautta voin saada nopeaa palautetta ja välittömiä reaktiota sen sijaan että joutuisin odottamaan 24 kuukautta että joku vaivautuu lukemaan ajatukseni.

Kun ajelehdin ympäri kaupunkia ja päähäni yhtäkkiä tulee vitun hyvä idea – ja niitä yleensä tulee paljon ja koko ajan – sijoitan sen automaattisesti Luuserikirjaan. Syksyllä tein päätöksen kirjoittaa Vainajat ensin, mutta nyt on käynyt ilmeiseksi että aivoni työskentelevät jo Luusereissa. Ihan kuin syvimmät aivokudokseni olisivat jo luovuttaneet koko vainajajutussa ja kelailisivat JOTAIN PAREMPAA.

Tässä on kyse ennen muuta vihasta ja MAAILMAN MUUTTAMISESTA. Pystyn kirjoittamaan hyvin vain silloin kun haluan lauseillani MUUTTAA MAAILMAA. En pysty antamaan kirjoittajana parastani, jos pelissä eivät ole maailmanluokan asiat, hyvyys ja pahuus, elämä ja kuolema, kiusatut ja kiusaajat. Vainajakirja on ennen muuta surrealistinen kertomus Tommista, kertomus minusta lipsumassa elämän ja kuoleman rajan yli jonkinlaiseen absurdiin maailmaan, jossa elävät monet minulle rakkaat kuolleet ihmiset. Kaikilla objektiivisilla mittareilla siinä on TARINANA ainesta vaikka mihin, idea on hyvä, siinä on hieno selkeä ROAD-juoni jne., mutta siitä huolimatta se vain ei yksinkertaisesti enää sytytä mua tarpeeksi. Vainajajutussa on tietysti monia asioita joita tarvitsen kirjoittaakseni hyvin, kuten KIIMAA ja ETEERINEN TYTTÖ ja JAMES DEAN, mutta siitä myös PUUTTUU liikaa; siitä puuttuu Jeremy Witt, siitä puuttuu viha, siitä puuttuu vallankumous, siitä puuttuu KOSTO, ja jotta jaksaisin kirjoittaa täydellä liekillä, KAIKKIEN noiden asioiden pitäisi olla läsnä.

Luuserikirjassa taas on kyse nimenomaan KOSTOSTA. Luuserit on muodon ja melkein kaiken kannalta täysin erilainen kuin Vainajakirja. Aion kirjoittaa Luuserit mahdollisimman maanisella otteella, kaikella sillä vihalla, pelolla, kauhulla ja toivolla joita tunsin 15-vuotiaana yläasteen viimeisenä vuonna. Päähenkilö on 15-vuotias aknenaamainen misantrooppi, joka iltana ennen yhdeksännen luokan alkua alkaa vuodattaa ajatuksiaan Word-tiedostoksi. Hänen lähtökohtanaan on suunnitelma tappaa koulutoverinsa lukuvuoden loppuun mennessä, ja sillä ajatuksella hän lähtee selostamaan kouluvuottaan sitä mukaa kun se etenee – kaikki tulee ulos juuri niin puhekielisenä ja kaoottisena ja sekopäisen runollisen konkreettisen epätoivoisen kauniina kuin omat ajatukseni olivat kolme vuotta sitten.

Aknenaamaisen misantroopin nimi on, ainakin toistaiseksi, ROBERT ROIHA, ja hän on pitkälti niin kuin minä mutta vielä vähän hullumpi ja vielä vähän väkivaltaisempi. Koko kirjan idea syntyi kun jonain päivänä ajattelin sitä kuinka koulun sosiaalisessa portaikossa on aina oltava voittajat ja häviäjät eikä kukaan koskaan pakene omaa rooliaan – mutta mitä jos ne häviäjät, kaikki ne nörtit ja neidit, rumat ja rammat ja hissukat, mitä jos he siis vain yksinkertaisesti päättäisivät OLLA TYYTYMÄTTÄ TILANTEESEEN? Nousta VASTARINTAAN? Luuserit on kuvaus siitä millainen minun viimeinen yläastevuoteni olisi voinut olla jos toiveistani olisi tullut todellisuutta: Robert alkaa kirjoittaa Word-tiedostoonsa siinä epätoivoisessa tilanteessa, jossa minä elin yhdeksännen luokkani, mutta tarinan edetessä hän PÄÄSEE PAKOON. Hän LÖYTÄÄ IHMISIÄ, rikoskumppaneita, muita hulluja, AKTIVISTEJA, PYROMAANEJA, RUNOILIJOITA, YSTÄVIÄ, ja näiden avulla tosiasiat onkin yhtäkkiä mahdollista kääntää päälaelleen – yhtäkkiä häviäjät voivatkin VOITTAA. 15-vuotiaana olin koko ajan varma että jännittäviä ihmisiä oli olemassa, JOSSAIN, ja odotin koko ajan että he vain istuisivat viereeni portaille ja PELASTAISIVAT MINUT. Niin ei käynyt, mutta luuserikirjassa näin tapahtuu. Ja se on helvetin mahtavaa.

Luuserikirjassa on kaikkea mitä tarvitsen: hulluja nuoria ihmisiä, ihmisiä joiden olisin halunnut löytävän minut, ihmisiä joita himoitsen, niin kuin Remus Lupin luokanvalvojana tai kuuma salaperäinen sekopäinen punkkarityttö sekoittamassa asioita, runoilijoita, viulunsoittajia, ateisteja, hihhuleita, vimmattua sanomaa tallottujen puolesta, aktivismia ja maailmantuskaa, vihaa ja VALLANKUMOUS, väkivaltaa, tappeluita, PAKO, kapinaa, elämää, toivoa, maniaa, seikkailua, seksuaalista himoa – siis kaikkea mitä minä tarvitsen pysyäkseni kunnolla kiinni kirjoittamisessa.

Alkaisinkin kirjoittaa Luusereita heti paikalla, mutta asiassa on ongelma: täytän liian pian 19 vaikka täytin suunnilleen toissapäivänä 18, ja jotenkin tuntuu että aika vain juoksee sormien läpi, ja pelkään että jos nyt hylkään vainajakirjan ja käännän kelkkani ja ryhdyn kirjoittamaan jotain täysin muuta, olen tuhlannut liikaa aikaa ja lisää aikaa vain karkaa ohitse ennen kuin saan mitään julkaistuksi. Pelkään että tässä käy niin että vain sählään loputtomasti ja lopulta saan jotain ulos pälvikaljuisena 38-vuotiaana, ja siinä mielessä olisikin hyvä vain pitää kiinni siitä mitä kirjoitan nyt, kirjoittaa se VAUHDILLA valmiiksi ja pistää joku kustantamaan se.

Tässä tulee kuitenkin toinen ongelma: en halua että ensimmäinen julkaistu kirjani on vain ihan ok. Haluan että kun viimein saan jotain läpi, se on jotain tajunnanräjäyttävää ja ainutlaatuista ja aiheuttaa välittömiä räjähdyksiä ja pelastaa heti joitakuita henkiä. Joko mun on siis unohdettava Vainajakirja ja alettava vähän äkkiä kirjoittaa Luuserikirjaa, tai sitten mun on löydettävä jostain LIEKKI jolla voin kirjoittaa Vainajat paljon paremmin kuin nyt, INTO ja MOTIVAATIO sen hakkaamiseen valmiiksi.

Mitä siis pitäisi tehdä? MITÄ VITTUA PITÄISI TEHDÄ?

Pitäisikö alkaa kirjoittaa 15-vuotiaan ihmisvihaajan tajunnanvirtaa?

Pitäisikö etsiä jostain into kirjoittaa tarina Marilyn Monroen sekstaamisesta valmiiksi?

Pitäisikö tehdä jotain muuta?

MITÄ PITÄISI TEHDÄ? VOISIKO JOKU AUTTAA? PLIIS??? GHHRRGGHHÖÖÖÖöööööööööÖööööööödödösöddlgfkgljfkgjkdfgjödfhkljfklgjlfödjgödjfggggggggg!!!!!

Pyromaani

Alkaako Toivo Rotkon oikea nimi A:lla?

____________________________________________________________________


Julkaisisipa Herra Ylppö jonkin hyvän biisin nyt keväällä. Mulla ei ole mitään erityistä suhdetta Herra Ylpön musiikkiin, mutta jo kahta hyvää kevättä mun elämässä on määrittänyt joku Herra Ylpön kappale. Ihan sattumalta. Vuonna 2010 se oli Horros, 2012 se oli Mustat hevoset. Oi oi, good times, good times

Palasin äsken kotiin busseilla ajelemasta. Itäkeskuksessa nousin bussiin 550, ja oi oi se oli mukavaa.

Bussi odotti ensin n. 7 minuuttia siinä lähtöpysäkillä. Kyytiin nousi hiljalleen joitakuita ihmisiä. Vähän ennen lähtöä tajusin viihtyväni harvinaisen hyvin.

Bussin matkustajisto oli seuraavanlainen: Kaksi somalimiestä puhui kumpikin omalla paikallaan kovaa puhelimiinsa. Kuskikin oli somali. Eteeni asettui about 60-vuotias ehkä kongolainen mies, joka kuori mandariinia ja mutisi hänkin itsekseen jotain afrikkalaista kieltä. Hänen edessään istui pitkätukkainen viulunsoittoa harrastavan hipin näköinen tyyppi syventyneenä paksuun kirjaan. Keskiosassa seisoi nuori rastatukkainen nainen pienen haukahtelevan terrierin kanssa. Kohta sisään tuli vielä nuori Tyylikäs lähi-itäläinen mies ja hänen jälkeensä nuori blondattu homppeli, jonka käsivarrella roikkui käsilaukku ja joka myös puhui puhelimeensa. Sitten olin vielä minä, joka näytän muuten vain oudolta. Totta kai paikalla oli myös pari hiphoplippispäistä yhdentekevää Jare&VilleGallea, mutta niitä nyt on joka bussissa joten sillä ei ole väliä.

Lähtöön oli pari minuuttia, kun sisään käveli vielä iso kaljupäinen partajätkä. Hän näytti siltä että olisi ihan hyvin voinut kuulua Suomen vastarintaliikkeen iskujoukkoihin. Hän istui jonkin matkan päähän minusta ja kongolaisukosta, ja sitten me odotimme bussin lähtöä humisevassa Hiljaisuudessa, joka ei oikeastaan ollut hiljaisuutta koska sen rikkoi rauhoittavasti kahdesta suunnasta kantautuva kovaääninen somalin kieli, pikkukoiran haukahtelu ja silloin tällöin väliin tunkeva blondatun homon korkea tukahdetettu naurunpyrskähdys. Ne äänet jotenkin sekoittuivat meditatiiviseksi huminaksi, ja tuli oudon lämmin ja rauhallinen olo ja aloin miettiä että haluan muuttaa Afrikkaan. Se patriootti.com-ihmisen näköinen partajätkäkin loi läsnäolollaan vain miellyttävää lisää siihen huminaan. Tuntui hyvältä olla siinä seurassa.

Istuin kyydissä niin kauan että jouduin Espoon puolelle ja jouduin sitten juoksemaan kilometrikaupalla öisiä katuja korvat jäässä ja verenmaku suussa ennen kuin pääsin takaisin Helsingin maksualueelle.



Viihdyn ihmisten keskellä ylipäätään paremmin kuin yksin ollessani ajattelenkaan. Usein tuntuu yksinkertaisesti hyvältä olla yksi nimettömistä kansalaisista vaeltamassa jonkin supermarketin käytäviä klo 7 aamulla. Tuntuu hyvältä kun kassatyttö hymyilee tietämättä että olen vihainen yhteiskuntakelvoton pyromaani. (En oo pyromaani, mutta oon tuntenut vetoa pyromaaneihin jo kauan. t:hessuhopo) "Haluatko kuitin?" "Emmä tarvii." Sitten hymyilemme toisillemme ja minä astun ovista takaisin kadulle muovikassissa sipsipussi ja kaksi puolen litran limupulloa ja tunnen että MINUT HYVÄKSYTÄÄN, kukaan ei katso oudosti, kukaan ei tiedä minusta mitään.

Eilenkin katselin jonkin pienen Siwan kassajonossa kuinka turkistäti ja pinkkiin puettu pikkutyttö maksoivat ostoksiaan, kun pikkutyttö yhtäkkiä huomasi näkyvänsä katonrajan TV:ssä valvontakameran kuvasta: "Kato, mä oon telkkarissa!" "Joo, sä oot telkkarissa", sanoi turkistäti stressaantuneena, mutta kun lapsi hyppi ja viuhtoi TV-ruudulla, tätikin heltyi ja hän ja kassanainen intoutuivat kummatkin vilkuttelemaan kameralle. Ja sitten kaikki kolme seisoivat siinä ja riehuivat näkyäkseen TV:ssä ja minä hymyilin ja ajattelin että onpa mukavaa.

Maksettuani sipsipussin ja kaksi puolen litran limupulloa nousin bussiin, ja siellä takapenkillä istuva n. 15-vuotias Kova Jätkä tuijotti minua uhkaavasti ja minä hymyilin hänelle hajamielisesti ja ajattelin että ääääh, miksi yrität olla Kova Jätkä kun on niin paljon mukavampaa olla HULLU JÄTKÄ

woooooooooo
jeaaaaaahhhhh

DYSTYMIA

Voisin pitää vähän taukoa tähän blogiin kirjoittelemisesta ja oksentaa toistaiseksi pääasiassa tänne. Mutta saa nyt nähdä. Hmmmm.

Tulostin äsken vainajakirjan paperille ensimmäisen kerran. Ensimmäisen kerran siitä tuli konkretiaa, jotain jota voi koskettaa sormilla etc., ja kyllä se on hyvä. (Siis se mitä olen tähän mennessä kirjoittanut, ei se ole vielä valmis.) Jos joku toinen teiniriiviö olisi kirjoittanut tuon ja saisin nuo liuskat käsiini, olisin ihan helvetin innoissani ja ajattelisin että tästä saattaa tulla jotain isoa. Mutta saa nyt nähdä. Saa nyt nähdä. Kaikki aikanaan. Aikki kaikanaan. Jne.

.................

Stressaavinta bussilla matkustamisessa tai ylipäätään jossain paikassa istumisessa/seisomisessa/olemassa olemisessa on se kun tajuat yhtäkkiä että lähelle on asettunut joku murhaavan kaunis tyttö, josta haluaisit tietää enemmän ja joka mahdollisesti haluaisi tietää sinusta enemmän. Kun tuntee olevansa sellaisen tytön näköpiirissä, jokainen lihas jännittyy ja kaikesta tulee jännittävää mutta hankalaa. Ongelma on siinä ettei mulla ole aavistustakaan miten kukaan tyttö tai ylipäätään kukaan ihminen näkee minut. En osaa arvioida miltä näytän tai vaikutan ulkopuolisille. Murhaavan kauniit tytöt ovat muutenkin jonkinlaisia epäihmis-ihmisiä ja täysin ulottumattomissa. Jos joku sellainen siis yhtäkkiä joskus osoittaa tiedostavansa olemassaoloni, fysiikan lait kumoutuvat hetkellisesti. Kun aistin että joku vilkuilee minua positiivisesti kiinnostuneena, koen tietynlaista pakokauhua. En tule koskaan harrastamaan seksiä. Joo, en tiedä, aikki kaikanaan.

....................................

Pari päivää sitten mulla oli vaihteeksi tärkeä tapaaminen yhden uuden psykiatriaihmisen kanssa. Hänen oli tarkoitus jotenkin tarkemmin selvitellä persoonallisuuttani ja kaivautua ongelmieni ytimeen tai antaa niille nimet tai jotain.

Aamupäivällä sitten kiirehdin bussipysäkille vain tajutakseni, että mun bussi oli nähtävästi mennyt etuajassa. Juoksin takaisin kotiin ja kysyin isältäni voisiko hän mahdollisesti heittää minut autolla sinne psykiatriarakennukseen. Hän raivostui ja sanoi etten koskaan osaa mennä minnekään ajoissa, ja jatkoi kohta kertomalla että olen mielisairas ja sosiaalitapaus ja surkea esitys enkä koskaan tule sopeutumaan yhteiskuntaan. Kuuntelin sitä, ja koska väitteet olivat pääasiassa totta, en kokenut tarpeelliseksi kommentoida muuta kuin "Aha". Sitä paitsi se tuntui oudolla tavalla hyvältä. Aina kun isä raivoaa minulle, tunnen kieroutunutta helpotusta; tuntuu hyvältä kun voi hetken aikaa vihata jotain saavutettavaa, jotain helppoa ja konkreettista.

Tuntuu muutenkin aina huojentavalta kun voi hetkeksi aikaa hellittää siitä kiintymyksestä ja huolesta ja ahdistuksesta, jota läheinen ihminen aiheuttaa. Hetkeksi pääsee eroon siitä oudosta kivusta ja voi vain ajatella että haista paska. Isäni on läpikotaisen, melkein poikkeuksellisen hyvä ihminen; hänellä on vahvempi oikeudentaju ja suurempi sydän kuin 90 % ihmisistä ja hän on ylipäätään hieno isä, mutta joskus jokin asia saa jonkin hänen päässään naksahtamaan ja sitten hän sanoo minulle kauheita asioita. Se johtuu varmaan siitä että hänen oma isänsä yritti aikanaan piinata hänet hengiltä, joten en ota asiaa kovin henkilökohtaisesti.

.....................

Isä sitten lopulta kuitenkin heitti mut sinne psykiatriaihmisten valloittamaan rakennukseen (ja jatkoi vielä autossa surkeuteni julistamista). Olin oikeastaan etuajassa, joten ravasin 15 minuuttia rakennuksen portaita ja ajelin hisseillä ylös alas. Lopulta pääsin sisään huoneeseen jossa en ollut ennen ollut, ja vieraalla korostuksella puhuva pitkä nainen alkoi käydä läpi tietojani. Täytin jotain monivalintalappusia ja sitten hän kävi niitä läpi ja mutisi itsekseen ja kyseli välillä pitkään kaikenlaista (mm. "Säkö et siis ihan varmasti koe halua rikkoa lakia?" ja "Ai suako ei siis koulukiusattu?!"), ja sitten hän alkoi taas käydä monivalintapapereita läpi ja mutista itsekseen. Mutistuaan taas jonkin aikaa hän nosti katseensa papereista ja sanoi:

"Rypäs. Suomen kielen sana josta en pidä."

Sitten hän eteni selittämään minulle persoonallisuuttani. Jotenkin se rypäs kai liittyi asiaan. Vaikutan kuulemma kantavan persoonallisuutta, jossa yhdistyvät eristäytyväisyys ja sisäänpäinkääntyneisyys sekä äärimmäinen huolellisuus ja lojaalius itselleni tärkeiksi kokemiani asioita kohtaan. "Riskitekijöitä molemmat, valitettavasti." Riskitekijöitä mihin, mietin mutten sanonut mitään.

Jos psykiatri ei olisi tavannut minua henkilökohtaisesti, hän olisi kuulemma vastausteni perusteella ajatellut että minulla on narsistisia piirteitä, mutta tavattuaan minut ja keskusteltuaan kanssani hän oli vakuuttunut että kyse oli kunnianhimostani.

Mulle tärkein osa tätä selontekoa oli kohta, jossa psykiatri puhui pitkäaikaisesta surumielisyydestä. Hän käytti sanaa DYSTYMIA. En ihan kunnolla käsittänyt mitä dystymia tarkoitti. Lopulta lähdin huoneesta ja portaita laskeutuessani ajattelin että olipa mukava ja ammattitaitoinen nainen (sitä hän oikeasti oli).

Kotona selvitin mitä "dystymia" tarkoittaa. Wikipedian mukaan:

Dystymia on pitkäaikainen, lievä masennus, joka kestää minimissään kaksi vuotta. Siinä täytyy olla pysyvää, jatkuvaa masentuneisuutta vähintään kahden vuoden ajan. Oireet eivät ole yhtä voimakkaita kuin vakavassa masennuksessa, mutta dystymiasta kärsivillä on suurempi todennäköisyys myös kokea vakavan masennuksen jaksoja. Tämä häiriö usein alkaa nuoruudessa ja jatkuu koko elämän ajan. Henkilöillä, joilla on todettu vakavia masennusjaksoja ja joilla on myös dystymia, sanotaan olevan kaksoismasennus. Dystyyminen häiriö kehittyy ensin ja sitten yksi tai useampi vakavan masennuksen jakso ilmenee myöhemmin.

"Jatkuu koko elämän ajan"? On helpottavaa saada asioille nimiä, mutta että jatkuu koko elämän ajan? En aio suostua siihen. En edes osaa sanoa onko tämä varsinaisesti mitään masennusta. Eikö krooniseen masennukseen yleensä liity jonkinlainen synnynnäinen alavireisyys? En mielestäni ole mitenkään synnynnäisesti alavireinen. Päinvastoin: mulla on tuhat syytä onnettomuuteen, tuhat syytä sekä henkilökohtaisessa elämässäni että maailmassa ympärilläni, mutta siitä huolimatta olen pysynyt yllättävän hyvin jaloillani. Hetkellisiä syvän epätoivon hetkiä lukuun ottamatta pystyn elämään ja toimimaan ja toisinaan jopa hengittämään.

Ystävälle, joka on seurannut minua tavalla tai toisella kohta jo 6 vuotta, on nyt siis annettu nimeksi Dystymia. Mutta musta tuntuu, että tiemme eroavat vielä. En jaksa pyöriä samojen tyyppien kanssa loputtomasti, ainakaan silloin kun he satuttavat minua.

Mmmm. Kello on 4 aamuyöllä ja elämä on mukavaa. VIVA LA VIDA ja niin edespäin

Haluatko että kerron sinulle Jeesuksesta?

Deipark on todella ärsyttävä radio-ohjelma. Kaikki ne äänet siinä ovat ärsyttäviä. Ne puheenaiheetkin on epämääräisiä; ne eivät liity mitenkään Jeesukseen ja Jeesuksesta mä nimenomaan haluaisin kuulla. Siinä myös soitetaan äärimmäisen tylsää jumputusmusaa.

Radio Come Homessa sen sijaan on todellista kiihkoa. Siinäkin ne äänet ovat ärsyttäviä, mutta se ei haittaa, koska ne ihmiset ovat niin tosissaan ja ovat oikeasti omistaneet elämänsä sille että Kristus asettuisi jokaisen suomalaisen sydämeen ja joka miehen pellolle sataisi ja nousisi uusi Jumalan sukupolvi ja niin edelleen. Ne myös soittaa joskus ihan ookoo musiikkia.

Ainakaan toistaiseksi en pysty löytämään Jeesusta sydämestäni, yritän kyllä, mutta samastun Radio Come Homessa voimakkaasti siihen kiihkoon ja epätoivoon, jolla ne nuoret ajavat asioita joihin uskovat enemmän kuin mihinkään muuhun.

Tärkeintä on, että ihmisellä on jotain joka on hänelle pyhempää kuin mikään. Nykymaailma keskittyy ennen muuta loukkaamaan kaikkein pyhintä (mitä se sitten ikinä onkin riippuu ihmisestä), ja ihminen joka on päättänyt uskoa vavahtamatta johonkin on kunnioituksen arvoinen.

Tämän takia kunnioitan Päivi Räsästäkin vakaasti. Olemme ehkä monista asioista eri mieltä, mutta ainakin hän uskoo syvästi johonkin ja seisoo järkähtämättä uskonsa takana silloinkin kun koko muu maailma heittää paskaa naamalle. Toisin kuin valtaosa ihmisistä, hän ei ole pelkuri, vaan aina lojaali omalle käsitykselleen siitä mikä on oikein ja mikä väärin, ja se on jo helvetin hyvin tässä ajassa.

Jesse rokkaa ainakin tässä kuvassa.

Mulle kävisi oikein hyvin että Suomessa nousisi uusi Jumalan sukupolvi. Minä olisin mielelläni osa sitä. Ehkä meillä kaikilla voisi olla vähän mukavampaa. Ehkä. En tiedä.

Nimim.
Jeesusta kärsivällisesti odotellen

Biljoona potkittua harteilla (activist ramblings vol. 2304)

Kirjoitin tämän reilu vuorokausi sitten ja hylkäsin sen sitten väliaikaisesti. Nyt palasin asian äärelle ja päätin sitten julkaista sen. Sisältö on samaa ahdistavaa paskaa kuin aiemminkin, mut joo, omalla vastuulla tai jotain:


Olen valinnut aktivistin roolin. Ainakin olen antanut itseni pudota siihen. Se on hulluutta, koska tallotuista välittäminen tuottaa suunnatonta henkilökohtaista kärsimystä. Kuulun siihen sekopäiden vähemmistöön, joka on päättänyt olla leikkimättä ettei biljoonia viattomia tungeta tässä maailmassa häkkeihin ja painajaisiin, ja tämän takia niiden biljoonien kärsimys on miltei hellittämättä harteillani; MINÄ olen se jonka he ovat tunkeneet häkkiin; MINÄ olen se jonka elämän tilalle on annettu painajainen. Olen aktivisti, ja kaikkea muuta olen vain toissijaisesti. Elän potkituille ja vasta toissijaisesti itselleni. Luopuisin syömisestä, paskantamisesta, vedestä, hengitysilmasta, elintilasta, kirjoittamisesta ja hengestäni jos sillä voisin auttaa.

Jos voisin kuolemalla 3 minuutin kuluttua tehdä jotain merkittävää muiden satutettujen hyväksi, en miettisi hetkeäkään vaan lähtisin hymy huulillani.

Paras kommentti mitä voisin saada: Jella-lehmän kasvattaja lähettäisi kommentin, jossa kertoisi löytäneensä kirjoitukseni vahingossa ja alkaneensa sen luettuaan nähdä itsensä ja muut ympärillään uudella tavalla. Hän harkitsisi suunnanmuutosta, kertoisi omistautuvansa tästä lähtien heikkojen ja puolustuskyvyttömien auttamiseen, hyvän tekemiseen, siitäkin huolimatta että se epäilemättä tuottaisi sosiaalista hämmästelyä. Hän haluaisi kuolemansa hetkellä tietää jättäneensä jälkeensä edes hiukan paremman maailman.

Se olisi ihme ja sankaritarina ja kauneinta mitä minulle on ikinä sanottu. Tuskin koskaan vastaanotan noita sanoja, mutta aina on toivoa. Aina on toivoa että jokainen karjankasvattaja ja turkistarhaaja ja lapsiorjien omistaja jonain päivänä tajuaa satuttaneensa pieniä ja viattomia; aina on toivoa, sillä hyvin harva karjankasvattaja tai turkistarhaaja tai lapsiorjien omistaja on paha ihminen. He ovat samanlaisia kuin minä, ihmisiä ajautuneena omaan helvettiinsä, kuten me kaikki, ja hyvä sielu voi aina päästä sieltä ulos; aina on toivoa. Jos mulla olisi motto se olisi: AINA ON TOIVOA. Aina on toivoa, aina on toivoa, aina on toivoa, pimeimmissäkin tilanteissa, pimeimpienkin sielujen keskellä, eksyneenä keskelle metsää, umpikujassa, ase ohimolla, hetkellä viisi minuuttia julmien maailmanvalloituksen jälkeenkin, aina on toivoa. Aina tulee uusi päivä, uusi mahdollisuus, uusi vuosikymmen, uusi sukupolvi, uusi kulttuuri, uusi vuosisata, uusi tulevaisuus, ja kaikkien niiden valmistuskaavaan kuuluu ripaus toivoa.

Elän toivosta. Ilman toivoa olisin kuollut eilen iltapäivällä. Tällä hetkellä toivoni on aika vähissä, mutta sitä on sen verran että pystyn toimimaan ja hengittämään; jos menettäisin kaiken toivon, tappaisin itseni välittömästi.

Eilen lähdin taas päämäärättömästi liikkeelle ja jostain mukaani tarttui Normihomolehti. Luin sitä bussissa ihan kai jossain epämääräisessä tukemismielessä, kun osuin aukeamalle, jolla haastateltiin kahta ilmeisesti anonyymina pysyttelevää nelikymppistä kaappihomoa. Kummaltakin nelikymppiseltä kaappihomolta kysyttiin lehden vakiokysymys: "Syötkö lihaa?" Ensimmäisen nelikymppisen kaappihomon vastaus: "Syön, koska pippuripihvi maistuu vain niin hyvältä." Sitä saattoi sentään toivoa vitsiksi tai itseironiaksi, koska muuten logiikka olisi sama kuin: "Hakkaan lapsia, koska se tuntuu vain niin kiihottavalta." No, hän oli sentään rehellinen ja se on sinänsä hyvä.

Toisen haastateltavan (nimimerkiltään ilmeisesti "Saku Henriksson") vastaus vitutti paljon enemmän. Here we go:

Bussi heilui eteenpäin, mä istuin paikallani ja päässäni hyrräsi jonkinlainen oikosulku. En voinut uskoa mitä aivoni olivat juuri vastaanottaneet. Siinä ei ollut mitään järkeä.

Leben und leben lassen? Live and let live? Elä ja anna elää? MITÄ? MITÄ???? MITÄ HELVETTIÄ????????? Julmuus on perseestä, irrationaalisuus on perseestä, mutta silloin kun nämä kaksi asiaa YHDISTYVÄT (ja ne useimmiten yhdistyvät), pääni vain tyhjenee ja tunnen akuuttia tarvetta juosta korttelia ympäri saksien kanssa.

En ala vääntää rautalangasta, mikä Sakun vastauksen viimeisessä lauseessa on vialla. Annan mieluummin suosikkikuvani kommentoida:

Elä ja anna elää? Elä ja anna elää? Live and let live? Leben und leben lassen? Sinä elät ja annat kuolla. Kuolla ja kärsiä ja kituuttaa.



No niin, joka tapauksessa, istuin siis bussissa ja mua vitutti ja turrutti suunnattomasti ja mietin: tällaisten pelkurienko oikeuksia mun pitäisi puolustaa? Näidenkö takia mun pitäisi taistella?

Vastaus on: kyllä. Possujenkin puolesta taistelisin vaikka ne kuinka olisivat ilkeitä ja purisivat sormeni irti. Yksi huonosti harkittu lause yhdeltä homolta on vitun paska syy hylätä usko ihmisoikeuksiin.



No niin. Heitin Normihomolehden pois näkyvistä. Kohta viereiseltä penkiltä nousi viiksekäs hemmo. Penkillä tämän perseen alla oli maannut Helsingin sanomat. Nostin lehden ja aloin selailla sitä. Katseeni osui juttuun: Turkistarhauskielto tuskin menee läpi. Luin jutun. Siinä puhuttiin jotain jostain vitun "kansantaloudesta". Annoin lehden pudota kuraiselle lattialle ja tuijotin edessä olevaa penkinselkämystä ja kurkkuani puristi suru ja raivo ja uupumus. Turkistarhauskielto tuskin menee läpi? Miksi? Miksei se mene läpi? Miksi helvetissä meillä on turkistarhausta? Sehän on vastaansanomattomasti, yksiselitteisesti, itsestään selvästi väärin. Asiasta ei pitäisi joutua edes keskustelemaan. Asia on itsestään selvä. Vittu että maailma on hullu.

Päädyin istumaan kyydissä päätepysäkille saakka. Ajauduin jälleen Paloheinän kukkulan juurelle. En tiedä mitä sitten tapahtui, mutta kymmenen minuuttia myöhemmin löysin itseni seisomasta keskeltä metsää, jalat hangessa puolen metrin syvyydessä. Seisoin siellä lumessa puiden keskellä ja tuijotin eteenpäin ja tajusin itkeväni hallitsemattomasti. En siis mitenkään ulvoen ja nyyhkyttäen ja hiuksiani repien vaan pikemminkin tukehtuen jonkinlaisen äänettömän paniikkikohtauksen alle. Seisoin siinä ja kaaduin jonkin lumen peittämän puunrungon päälle ja makasin siellä sietämättömässä kylmyydessä ja pilvet matelivat kirkkaalla taivaalla ja ajattelin että kyllä on taas outoa. Mun elämä on ottanut suunnan kohti paskaa tragikomediaa.

Siinä maatessani ajattelin etten halua nousta. En halua lähteä tästä metsästä ja kohdata näitä ihmisiä ja tätä yhteiskuntaa ja tätä planeettaa ja niitä miljardeja vitun psykopaatteja eduskunnissa ja suuryrityksissä ja bussipysäkeillä. Ajattelin että jos nousen, nousen vain ajellakseni kotiin ja hakeakseni aseen ja tappaakseni itseni.

Sitten siinä alkoi tulla vähän liian kylmä ja lähdin vaan kävelemään johonkin suuntaan. Löysin tieni lopulta bussipysäkille ja yhden humisevan tunnin kuluttua olin kotona.

Kotona kaaduin sohvalle ja mietin että olen täällä muiden enkä itseni takia. Toistaiseksi paras vain juoda kaljaa ja sinnitellä.


En jaksa mennä tarkemmin aiheeseen turkistarhaus. Kannanotoksi saa nyt riittää tämä suorastaan nerokas Facebook-kommentti, jonka kirjoittajana on mystinen Facebook-persoona nimeltä Juho Suomalainen:

 

Tää blogi on oikeasti helvetinmoinen sotku ja irti mun hallinnasta. (Tai siis nää blogit, näitähän on 2.)

Jostain syystä olen päättänyt kirjoittaa tänne kaiken sataprosenttisella rehellisyydellä. En tiedä, kuinka pitkälle todellisuuteni vastaa muiden todellisuuksia, mutta omalle totuudelleni olen viimeiseen asti rehellinen. En aio valehdella. Ja sen takia kirjoitan kontrolloimattomia asioita joita pelkään jälkeenpäin. Helvetti että elämä on vaikeaa.

Lopulta mun ongelmien ydin on siinä etten luota muihin ihmisiin. Luotan itseeni ja omaan moraaliini, mutta muut ihmiset ovat aina riski ja vaara. Olen pettynyt liian monta kertaa.

Pitäisi saada takaisin se hallinnan ja eteenpäinmenemisen tunne, joka on luiskahtanut mun otteesta joskus tässä viimeisten neljän kuukauden aikana.

Entä jos vaan menisi kadulle ja levittäisi kädet ja sanoisi että tulkaa halaamaan tai vetämään turpaan?

Päädyin antamaan 40 e romanikerjäläisille. Sekin tilanne karkasi hallinnasta. Kai hämmennyin siitä että pitkästä aikaa joku silitti käsivarttani. Toivon vain että se raha menee oikeaan osoitteeseen. Niillä rahoilla sinänsä ei ole mulle paskan väliä, en kuitenkaan ostaisi niillä muuta kuin kaljaa.

Äh. Ron Weasley.

Esteettisesti tää blogi on yks vitun sotku

Eilen herättyäni makasin kolme tuntia hereillä ja tuijotin kattoa koska tuntui ettei maailmassa ollut mitään mitä haluaisin tehdä. Lopulta päädyin nousemaan ja leikkaamaan 90 % hiuksistani pois kynsisaksilla. Että nyt näytän sitten syöpälapselta ja se on ihan ookoo.

Ongelma on: en tiedä haluanko kirjoittaa vainajakirjaa. Kun saan nerokkaan idean, se liittyy poikkeuksetta luuserikirjaan. Kaikki kipu, viha, suru, ilo, hulluus valuu luuserikirjan suunnitteluun, ja vainajien ajatteleminen tuntuu vaan niin... ttttttyyylllsssssäääälttttääääää..................... äääääääääääää.............. hhhhhhhhh.................. ggggggggggg.............. Ehkä pitäisi vaan ottaa se saatanan askel........... ggggggggg.............. Aika kuluu eikä mulla ole enää hirveästi aikaa täyskäännöksiin jos haluan saada jotain aikaiseksi ennen kuin täytän 65.............................. zzzzzzzzzzzz.............................

Rakastuin 5 minuuttia sitten punkkarityttöön, onneksi hän on olemassa, onneksi hän on olemassa, onneksi hän on olemassa

pahvia

Näen outoja unia. Uni 1: Asuin jonkin metsän laidalla pienessä pahvisessa talossa. Kirjoittelin tänne blogiin koko ajan ja dissailin ihmisiä ja paljastin henkilötietojani ja tajusin aina vasta jälkeenpäin mitä olin tehnyt ja kaduin verisesti.

Lopulta kävi ilmi että olin paljastanut liikaa: olin juuri lojumassa kylvyssä pahvisen taloni maanrajassa sijaitsevassa kylpyhuoneessa, kun ammeen takana olevasta avonaisesta ikkunasta, pimeästä metsästä tuli joku pulska nainen: "Hei!" Säpsähdin ja käännyin mahalleni vasten kylpyammeen pohjaa koska olin alasti ja tuijotin naista ja tajusin että hän oli jäljittänyt minut blogini avulla. "Sinähän olet Q?" nainen kysyi, ja huusin hänelle kuiskaten: "EI! MENE POIS!" ja yritin kiskoa pahvisen ikkunan (?) kiinni samalla kun yritin pysyä veden alla. Myöhemmin kirjauduin blogiini ja löysin ison kasan kommentteja, joissa minua syytettiin kaikenlaisesta, mm. siitä että muka luvannut mennä tapaamaan jotain tyttöä ja sitten jättänyt tulematta ja tyttö oli itkenyt tuntikausia ruohomättäällä. Tytön kaverit olivat tulossa hakkaamaan minut.

Uni 2: Olin sairaalassa ja odotin jotain leikkausta. Mahastani piti leikata jotain tms. Kuljeskelin sairaalan outoja käytäviä, paikka näytti ihan koululta, ja lopulta joku vanha luokkatoverini, en muista kuka, ilmestyi. Hänestä oli tullut lääkäri ja sitten hän käski minua istumaan pöydällä olevaan pahvilaatikkoon. Leikkaus oli tarkoitus tehdä siinä. Yritin selittää että pahvilaatikkoon mahduttautuminen oli mahdotonta, joten lääkäri laittoi laatikon päälle uimapatjan ja käski makaamaan sen päälle. Sanoin etten luottanut häneen ja hän sanoi että odotetaan vuorokausi ja yritetään sitten uudestaan. Ja sitten kuljeskelin niitä käytäviä taas.

Jne. bfdfögdfköl. öl.

Ensin sitä on on syvällä jossain masennuksen alhossa ja kymmenen minuuttia myöhemmin nauraa kuola roiskuen Viivi minus Wagnerille:




XXXXDDD.



En muuten lähtenyt Ouluun tai minnekään. Olis varmaan kannattanut, aionkin lähteä vaikka minne kunhan tässä saan asiat sopivaan epäjärjestykseen tai jotain. bfdfögdfköl. öl.



Tää jäi muuten vähän häiritseen mua:

jannekortteinen 27. helmikuuta 2013 14.47

Olitko muuten eilen 67n bussissa joskus yheksän aikaan eilen? : )



Q 28. helmikuuta 2013 6.07 

Ööggh, en yhtään muista missä olin eilen yheksän aikaan. Siis illalla? 26. päivä? Ööggh. En tiedä yhtään. Miltä se ihminen näytti? Missä se istu? Mitä se teki? Riippuu siitä.




Ajelen paljon busseilla, viime päivinä oon ajellu useampaankin otteeseen myös 67:lla, mutta en yhtään osaa määritellä että mihin aikaan oon ollut missäkin bussissa. Saattaa hyvin olla että oon ollut just tossa 67:ssa, ja mua kiinnostaa että jos se olin minä, niin kuka näki mut? Kuka tunnisti mut? Miten? Jotenkin outo ajatus että kukaan missään vois ikinä tunnistaa mua........................ bfdfögdfköl. öl.