Hyi mikä epämiellyttävä pikku urpo olin tasan 2 vuotta sitten. Luulin kai olevani 11-vuotias Antti Nylén.
Kaikki suuret linjat ovat yhä samoja, mutta silti sieluni on kehittynyt merkittävästi. Ehkä se on aikuistumista tai jotain. Ja sitä projektia vasta aloittelen. Millainen olen 25-vuotiaana? Hyvin pian olen 25. Se ei sinänsä ole valtava ero; koko loppuelämänsä tulee hämmästelemään, että miten vitussa on joskus voinut olla 19 tai 25. Mutta ehkä 25-vuotiaana olen career/life wise siellä missä olisi tarkoitus. Se olisi valtavaa. Millainen olen 42-vuotiaana? Jos olen hengissä vielä 42-vuotiaana (siinä tapauksessa että elämänrytmissäni ei tapahdu suuria muutoksia, tulen suurella todennäköisyydellä olemaan hengissä vielä 42-vuotiaana), olen toivottavasti onnellisempi kuin nyt. Toivon etten ole silloin kalju. Toivon että olen sen sijaan harmaantunut ennenaikaisesti. Se on näet seksikästä.
tiistai 31. joulukuuta 2013
Olenpa blogannut vähän
Haun avainsanat:
asiaa mikropeniksestä
Miksi googlehaku 'asiaa mikropeniksestä' johtaa minun blogiini? Olenko ihmisenä mikropenis?
Taidanpa kirjoittaa googleen 'asiaa mikropeniksestä'.
Ahaa. Olen kesällä listannut vikojani otsikolla mikropenis. En muista tästä oikeastaan mitään.
Tämä googlehaku johdatti minut tutkimaan aihetta mikropenis. Wikipedia:
Jos potilas on pieni lapsi, voidaan häneltä kirurgisesti poistaa penis ja kivekset ja muotoilla tilalle vagina. Tällöin potilas kasvatetaan tytöksi. Nykyään toimenpide on kyseenalaistettu.
Täh?! Miksei ihmisellä saisi olla mikropenistä? Ei kai se nyt noin sopimatonta ole? Oikeutta ihmisille joilla on mikropenis.
asiaa mikropeniksestä
Miksi googlehaku 'asiaa mikropeniksestä' johtaa minun blogiini? Olenko ihmisenä mikropenis?
Taidanpa kirjoittaa googleen 'asiaa mikropeniksestä'.
Ahaa. Olen kesällä listannut vikojani otsikolla mikropenis. En muista tästä oikeastaan mitään.
Tämä googlehaku johdatti minut tutkimaan aihetta mikropenis. Wikipedia:
Jos potilas on pieni lapsi, voidaan häneltä kirurgisesti poistaa penis ja kivekset ja muotoilla tilalle vagina. Tällöin potilas kasvatetaan tytöksi. Nykyään toimenpide on kyseenalaistettu.
Täh?! Miksei ihmisellä saisi olla mikropenistä? Ei kai se nyt noin sopimatonta ole? Oikeutta ihmisille joilla on mikropenis.
tiistai 24. joulukuuta 2013
Aurinko sammuu
Vuosi sitten joulukuussa olin jotenkin villi.
Ostin siskolleni joululahjaksi paidan.
Nyt aloin paketoida sitä. Päätin kuitenkin ensin kokeilla sitä päälleni.
Kiskoin sen siis päälleni. Nyt en saa sitä pois. (Olen niin valtavan lihaksikas.) Olen yrittänyt saada sitä pois jo ainakin 10 minuuttia. En tiedä mitä teen. Pitäisi kai vetää harry houdinit ja muljauttaa olkapäät sijoiltaan. Ehkä joudun leikkaamaan tämän pois.
Huoh.
Hyvää joulua.
________________________
[suru-ja-vitutus]Pari vuotta sitten Helsingin Sanomien kyselyssä lähes 70 % suomalaisista ilmoitti vastustavansa vahvasti 'eläinten tehotuotantoa halvan ruoan tuottamiseksi'. Vain 5 % väitti kannattavansa sitä. Silti tänäkin jouluna n. 80 % suomalaisista ostaa kinkun, nimenomaan tehotuotetun kinkun suoraan maanpäällisestä helvetistä. En ymmärrä. Miksi sen kinkun pitää olla pöydällä? Kenen joulumieli ylipäätään on niin pinnallista että se riippuu jostain möykystä pöydällä? En ole koskaan tavannut ihmistä joka edes erityisemmin pitäisi kinkusta. Kai kyse on vain perinteestä. Perinne mahdollistaa mitä tahansa, kirjaimellisesti mitä tahansa. Oli kyse miten pimeästä ja kammottavasta asiasta hyvänsä, kunhan sitä vain tekee tarpeeksi kauan ja tarpeeksi monta kertaa, siitä tulee pyhää. Maanpäällisiä helvettejä on rahoitettava ja kinkun on oltava keskellä pöytää, koska muuten Aurinko sammuisi, taivaat putoaisivat, Joulupukki tukehtuisi, pikkulapset hajoaisivat tomuna ilmaan ja Jumala langettaisi vihan salamoita joulun viettäjien ylle. Ihmiset ovat kaikkea muuta kuin rationaalisia.
Totta kai tietyllä tasolla ymmärrän miten kaikki tämä on mahdollista. Kinkun ostamisella ei ole paljoakaan tekemistä ihmisen hyvyyden kanssa. Lähestulkoon kaikki ihmiset haluavat toimia oikein, mutta moni ei vain yksinkertaisesti jaksa. Vanhempani ovat syvästi hyviä ja älykkäitä ihmisiä, mutta silti meillä syötiin kinkkua aivan viime vuosiin saakka. Ihmiset eivät halua katsoa sinne minne katsominen pilaa rattoisan joulumielen. Tajuan kyllä. Jonain päivänä ehkä osaan antaa kaiken anteeksi.[/suru-ja-vitutus]
Jos jotain toivon Joulupukilta niin tätä: haluan mennä nukkumaan ja herätä aivan toisenlaisessa maailmassa.
Mutta. Ensin pitää muljauttaa olkapäät sijoiltaan.
Ostin siskolleni joululahjaksi paidan.
Nyt aloin paketoida sitä. Päätin kuitenkin ensin kokeilla sitä päälleni.
Kiskoin sen siis päälleni. Nyt en saa sitä pois. (Olen niin valtavan lihaksikas.) Olen yrittänyt saada sitä pois jo ainakin 10 minuuttia. En tiedä mitä teen. Pitäisi kai vetää harry houdinit ja muljauttaa olkapäät sijoiltaan. Ehkä joudun leikkaamaan tämän pois.
Huoh.
Hyvää joulua.
________________________
[suru-ja-vitutus]Pari vuotta sitten Helsingin Sanomien kyselyssä lähes 70 % suomalaisista ilmoitti vastustavansa vahvasti 'eläinten tehotuotantoa halvan ruoan tuottamiseksi'. Vain 5 % väitti kannattavansa sitä. Silti tänäkin jouluna n. 80 % suomalaisista ostaa kinkun, nimenomaan tehotuotetun kinkun suoraan maanpäällisestä helvetistä. En ymmärrä. Miksi sen kinkun pitää olla pöydällä? Kenen joulumieli ylipäätään on niin pinnallista että se riippuu jostain möykystä pöydällä? En ole koskaan tavannut ihmistä joka edes erityisemmin pitäisi kinkusta. Kai kyse on vain perinteestä. Perinne mahdollistaa mitä tahansa, kirjaimellisesti mitä tahansa. Oli kyse miten pimeästä ja kammottavasta asiasta hyvänsä, kunhan sitä vain tekee tarpeeksi kauan ja tarpeeksi monta kertaa, siitä tulee pyhää. Maanpäällisiä helvettejä on rahoitettava ja kinkun on oltava keskellä pöytää, koska muuten Aurinko sammuisi, taivaat putoaisivat, Joulupukki tukehtuisi, pikkulapset hajoaisivat tomuna ilmaan ja Jumala langettaisi vihan salamoita joulun viettäjien ylle. Ihmiset ovat kaikkea muuta kuin rationaalisia.
Totta kai tietyllä tasolla ymmärrän miten kaikki tämä on mahdollista. Kinkun ostamisella ei ole paljoakaan tekemistä ihmisen hyvyyden kanssa. Lähestulkoon kaikki ihmiset haluavat toimia oikein, mutta moni ei vain yksinkertaisesti jaksa. Vanhempani ovat syvästi hyviä ja älykkäitä ihmisiä, mutta silti meillä syötiin kinkkua aivan viime vuosiin saakka. Ihmiset eivät halua katsoa sinne minne katsominen pilaa rattoisan joulumielen. Tajuan kyllä. Jonain päivänä ehkä osaan antaa kaiken anteeksi.[/suru-ja-vitutus]
Jos jotain toivon Joulupukilta niin tätä: haluan mennä nukkumaan ja herätä aivan toisenlaisessa maailmassa.
Mutta. Ensin pitää muljauttaa olkapäät sijoiltaan.
sunnuntai 22. joulukuuta 2013
torstai 19. joulukuuta 2013
Leave this city
Mun blogger-profiilikuvien ainut kriteeri: kunhan se ei näytä liikaa minulta.
Voisin joskus ryhtyä naamalliseksi ihmiseksi. Vai mitä?
En tiedä miltä musta tuntuu.
Edellisen merkinnän kirjoitettuani todella heitin kamat kasaan ja lähdin kävelemään kohti Tampereen bussiasemaa. Ostin sämpylän ja nousin ensimmäiseen bussiin kohti Helsinkiä.
(Yritin laittaa tähän yhtä biisiä, mutta "Videota ei voi näyttää maassasi", joten:)
Bussi lähti liikkeelle. Hengitin iPodini kanssa naama liiskaantuneena ikkunalasiin ja toljotin ulos pimeään taianomaiseen sydämenräjäyttävään aamuun. Ohi lipui vanhoja tehdasrakennuksia, järviä, peltoja, paikkakuntia, yksinäisiä kulkijoita, yksinäisiä vääntyneitä lyhtypylväitä, ja kaikesta tuli mieleen vanhoja unia ja tarinoita jotka voisin jonain päivänä kirjoittaa. Olin sekaisin, rakastunut ja onnellinen. Siis niin onnellinen että nauroin itsekseni.
Pimeälle taivaalle alkoi hiipiä turkooseja sävyjä. Bussi ohitti järven, jonka pintaan heijastui taivaalla hehkuva oranssi kuu. "Vau", henkäisi seuraavalla rivillä istuva Vilijonkan näköinen nainen kaverilleen. "Nyt on enää viikko jouluaattoon."
Muuten Vilijonkan näköinen nainen ja hänen Vilijonkan näköinen kaverinsa kyllä meinasivat pilata koko matkan. He olivat vastenmielisen juoruakan stereotyyppejä. He kommentoivat kaikkia ohi vilahtavia ihmisiä vittumaisesti ja kovaan ääneen. Kun bussista lähti mies kahden lapsen kanssa, juoruakat alkoivat arvostella häntä ja hänen kasvatustyyliään. Ja voi jumalauta, jos lause alkaa "EN OLE RASISTI MUTTA..." niin on sataprosenttisen varmaa että se loppuu rasistiseen paskaan.
Yksi juttu mitä olen miettinyt:
Olen viime aikoina usein törmännyt haikeaan muisteluun tyyliin "Silloin oli vielä pelkkä tietokone kotona eikä mitään älypuhelimia..." Okei, milloin tämä historiallinen ajanjakso on loppunut?
Olenko jo pudonnut kehityksen kelkasta? Mulla on edelleen kännykkä, jonka sain vuoden 2008 alussa. Se toimii erinomaisesti, joten en näe mitään syytä hankkia uutta. Sillä voi soittaa ja lähettää tekstiviestejä ja ottaa kuvia ja siinä on autopeli, jossa olen helvetin hyvä. Sillä pääsee nettiin, mutta vain joillekin sivuille ja niillekin hitaasti ja hankalasti. Yleensä käytän internetiä kannettavalla tietokoneella.
Mistä lähtien kaikki ovat menneet nettiin älypuhelimilla? MINÄ VUONNA tämä aika on alkanut? Olenko ainut, joka ei halua astua siihen aikaan vaan palata 50-luvulle?
So many questions.
Sano mulle jotain. Mitä tahansa. Anna vaikka palautetta tämän blogin meiningeistä. Kerro millainen niljakas persoonallisuus mulla on. Anonyyminä. Ei-anonyyminä. Miten tahansa. Haluan jutella jollekulle.
tiistai 17. joulukuuta 2013
Kun vihan voima laukeaa ja haihtuu hiljaa höyrynä ilmaan, voi vain jäädä seisomaan höyryn keskelle ja ajatella millainen ääliö on ollut. "Olen pahoillani, pahoillani, pahoillani." Kenties Pekka-Eric Auvisen viimeiset ajatukset: olen pahoillani, pahoillani, pahoillani.
Sattuu. Tarvitsen jonkun sanomaan että kaikki on ihan ok.
Huoh. Olen viettänyt kreisiä reppuelämää nyt jo tarpeeksi monta päivää. Entä jos lähtisin vain kotiin? NYT? Voisinko tehdä sen NYT? Kello on 6.15 aamulla. Kokoaisin kamani ja lähtisin aamuun kävelemään kohti bussiasemaa? Nukkuisin joskus epämääräisessä tulevaisuudessa? Kirjoittaisin sekopäisenä matkaläppärilläni bussissa?
Syteen tai saveen.
Sattuu. Tarvitsen jonkun sanomaan että kaikki on ihan ok.
Huoh. Olen viettänyt kreisiä reppuelämää nyt jo tarpeeksi monta päivää. Entä jos lähtisin vain kotiin? NYT? Voisinko tehdä sen NYT? Kello on 6.15 aamulla. Kokoaisin kamani ja lähtisin aamuun kävelemään kohti bussiasemaa? Nukkuisin joskus epämääräisessä tulevaisuudessa? Kirjoittaisin sekopäisenä matkaläppärilläni bussissa?
Syteen tai saveen.
maanantai 16. joulukuuta 2013
Me kylmin käymme sydämin
En koskaan lue vanhempia merkintöjä tässä blogissa. Persoonallisuuteni muovautuu niin nopeasti että arvelen että pääni saattaisi kirjaimellisesti räjähtää häpeästä (tällaista tapahtuu) jos yrittäisin lukea juttuja joita olen kirjoittanut 5 kuukautta sitten.
Olen käyttänyt tätä biisiä täällä kerran ennenkin. Nyt teen sen uudestaan. Pakotan sinut kuuntelemaan sen: kuuntele se. Ihan puhtaasti lauluntekijänä Josiah Leming on paras jonka tiedän. Hän on nero, mutta en tiedä tuleeko hänestä koskaan mitään tämän suurempaa. Hän on nuori, kaikki on mahdollista, mutta hänen päänsä ei näytä kestävän edes sitä julkisuutta jota hänellä on tähän mennessä ollut.
Jos joskus itse "saan julkisuutta" (niin kuin on tähän mennessä ollut tarkoitus), mulla ei ole hajuakaan tuleeko pääni kestämään sitä.
Aion joskus kirjoittaa erillisen merkinnän kaikista niistä nuorista lauluntekijöistä, jotka tiedän mutta joita juuri kukaan muu ei tiedä ja joista pitäisi tulla jotain suurempaa. Sen merkinnän kirjoitan todennäköisesti tuonne toiseen blogiin. Jos joskus menestyn niin kuin olisi tarkoitus, myös muut kuin suomenkieliset ihmiset vääjäämättä palavat halusta lukea teini-ikäistä blogimölinääni.
Olen nyt Tampereella koska kirjassani pysähdytään Tampereella ja haluan tutkia asioita. Olisin voinut jäädä tänne vain muutamaksi tunniksi, mutta haluan nukkua hotellissa.
Eilen illalla kävelin sisään isoon kirkkoon ja totesin että siellä oli nähtävästi jotakin merkittävää alkamaisillaan. Sadoittain ihmisiä virtasi sisään. Istuin siis tunniksi alas ja lauloin kauneimpia joululauluja kirkon katon alla Tampereen seurakuntalaisten kanssa. Ihmiset vilkuilivat minua, en tiedä miksi. Kenties näytin ojasta kiivenneeltä. Jos kävelisin itseäni vastaan kadulla, karjuisin: "MENE PARTURIIN." Jos siis olisin niin törkeä että ylipäätään karjuisin vastaantulijoille.
Käsittämätöntä että "Enkeli taivaan" on ilmeisesti laulettu ensimmäisen kerran vuonna 1535. (Ei siis suomeksi mutta silti.)
Aina silloin äärimmäisen harvoin kun laulan yhdessä muiden kanssa, ääneni tavallaan mukautuu täsmälleen jollekin sellaiselle matalalle taajuudelle jolla äänet keskimäärin soivat, niin ettei omaa ääntäni kuulu erillisenä ollenkaan. Outoa. Täysin päinvastaista kuin käytökseni yhteiskunnassa yleensä.
Ensimmäistä kertaa joululaulujen sanat oikeasti puhuttelivat minua:
tai
Näissä on järkeä vaikkei jaksaisikaan uskoa Vapahtajaan.
Mun piti sanoa paljon enemmänkin, mutta ehtiihän sitä myöhemminkin.
Olen käyttänyt tätä biisiä täällä kerran ennenkin. Nyt teen sen uudestaan. Pakotan sinut kuuntelemaan sen: kuuntele se. Ihan puhtaasti lauluntekijänä Josiah Leming on paras jonka tiedän. Hän on nero, mutta en tiedä tuleeko hänestä koskaan mitään tämän suurempaa. Hän on nuori, kaikki on mahdollista, mutta hänen päänsä ei näytä kestävän edes sitä julkisuutta jota hänellä on tähän mennessä ollut.
Jos joskus itse "saan julkisuutta" (niin kuin on tähän mennessä ollut tarkoitus), mulla ei ole hajuakaan tuleeko pääni kestämään sitä.
Aion joskus kirjoittaa erillisen merkinnän kaikista niistä nuorista lauluntekijöistä, jotka tiedän mutta joita juuri kukaan muu ei tiedä ja joista pitäisi tulla jotain suurempaa. Sen merkinnän kirjoitan todennäköisesti tuonne toiseen blogiin. Jos joskus menestyn niin kuin olisi tarkoitus, myös muut kuin suomenkieliset ihmiset vääjäämättä palavat halusta lukea teini-ikäistä blogimölinääni.
Olen nyt Tampereella koska kirjassani pysähdytään Tampereella ja haluan tutkia asioita. Olisin voinut jäädä tänne vain muutamaksi tunniksi, mutta haluan nukkua hotellissa.
Eilen illalla kävelin sisään isoon kirkkoon ja totesin että siellä oli nähtävästi jotakin merkittävää alkamaisillaan. Sadoittain ihmisiä virtasi sisään. Istuin siis tunniksi alas ja lauloin kauneimpia joululauluja kirkon katon alla Tampereen seurakuntalaisten kanssa. Ihmiset vilkuilivat minua, en tiedä miksi. Kenties näytin ojasta kiivenneeltä. Jos kävelisin itseäni vastaan kadulla, karjuisin: "MENE PARTURIIN." Jos siis olisin niin törkeä että ylipäätään karjuisin vastaantulijoille.
Käsittämätöntä että "Enkeli taivaan" on ilmeisesti laulettu ensimmäisen kerran vuonna 1535. (Ei siis suomeksi mutta silti.)
Aina silloin äärimmäisen harvoin kun laulan yhdessä muiden kanssa, ääneni tavallaan mukautuu täsmälleen jollekin sellaiselle matalalle taajuudelle jolla äänet keskimäärin soivat, niin ettei omaa ääntäni kuulu erillisenä ollenkaan. Outoa. Täysin päinvastaista kuin käytökseni yhteiskunnassa yleensä.
Ensimmäistä kertaa joululaulujen sanat oikeasti puhuttelivat minua:
Turhuuden turhuus kaikki on,
niin turhaa touhu tää;
me kylmin käymme sydämin,
laps' sivuun vain jos jää.
Me lahjat jaamme runsahat,
Laps' —tyhjät kätes ihanat.
tai
Kiitävi aika,
vierähtävät vuodet,
miespolvet vaipuvat unholaan.
Kirkasna aina
sielujen laulun
taivainen sointu säilyy vaan.
Näissä on järkeä vaikkei jaksaisikaan uskoa Vapahtajaan.
Mun piti sanoa paljon enemmänkin, mutta ehtiihän sitä myöhemminkin.
lauantai 14. joulukuuta 2013
I eats what I wants
Kävelin sisään aamuöiseen Subwayhin. (-hyn?) Edelläni oli kaksi humalaista älämölöä. Toinen älämölöistä oli kaksimetrinen, toinen keskimittainen. Kun tuli heidän vuoronsa tilata, keskimittainen älämölö tilasi kanasubin. Sitten oli kaksimetrisen älämölön vuoro: "Vegepihvi." Välittömästi tämän sanottuaan (ennen kuin keskimittainen älämölö ehti sanoa mitään) hän alkoi puolustautua: "Vegepihvi - tai siis vegepihvi! Tai siis... se on hyvää! Tai siis... mä syön mitä haluan!"
On hienoa että haluat vegepihvin, arvelen että jonkin eettisen/ekologisen syyn takia (tällainen eettinen/ekologinen syy on tietysti pidettävä top secretina), mutta täysin naurettavaa on että alat puolustautua. Toimit oikein. Syytä puolustautua ei ole.
Älämölöillä on usein huono, poikkeuksellisen vahvasti sosiaaliseen hyväksyntään ja normaaliuteen kiinnittyvä itsetunto. He vahtivat tekemisiään koko ajan hysteerisesti. Onneksi en ole älämölö. Se olisi kamalaa olemassaoloa.
(Sanan 'älämölö' omaksuin muutama ilta sitten bussissa. Kaksi kolmekymppistä kännikalaa riiteli keski-ikäisen naisen kanssa. Nainen käski heitä lopettamaan kännisen mekastamisen, sillä se "häiritsi kaikkia bussissa". "MITÄ SE SUA HAITTAA ETTÄ ME OLLAAN ÄLÄMÖLÖJÄ?" toinen kännikaloista kysyi. "ÄLÄ NYT NOIN VIHANEN OO.")
On hienoa että haluat vegepihvin, arvelen että jonkin eettisen/ekologisen syyn takia (tällainen eettinen/ekologinen syy on tietysti pidettävä top secretina), mutta täysin naurettavaa on että alat puolustautua. Toimit oikein. Syytä puolustautua ei ole.
Älämölöillä on usein huono, poikkeuksellisen vahvasti sosiaaliseen hyväksyntään ja normaaliuteen kiinnittyvä itsetunto. He vahtivat tekemisiään koko ajan hysteerisesti. Onneksi en ole älämölö. Se olisi kamalaa olemassaoloa.
(Sanan 'älämölö' omaksuin muutama ilta sitten bussissa. Kaksi kolmekymppistä kännikalaa riiteli keski-ikäisen naisen kanssa. Nainen käski heitä lopettamaan kännisen mekastamisen, sillä se "häiritsi kaikkia bussissa". "MITÄ SE SUA HAITTAA ETTÄ ME OLLAAN ÄLÄMÖLÖJÄ?" toinen kännikaloista kysyi. "ÄLÄ NYT NOIN VIHANEN OO.")
perjantai 13. joulukuuta 2013
Oh brother
Olen nyt istunut varmaan tunnin ho(s)tellihuoneen viileydessä ja vain kuunnellut tätä loputtomalla repeatilla:
Miksi helvetissä kuuntelen juuri tätä? En tiedä. En vain jaksa vaihtaa biisiä. Voisin oikeastaan kuunnella ihan mitä tahansa. Pääni on sumussa. Pitäisi varmaan lähteä ulos Tampereen kaduille ja etsiä ruokaa tai jotain. En ole syönyt tänään mitään.
Olen siinä epämääräisessä tilassa jossa pienet yksityiskohdat yhtäkkiä sytyttävät aivot näkemään paikkoja joita ei ole. Yksi toistuva mielikuva on auringossa hehkuva avoin niitty, jolla kasvaa puita yhtenä hiljakseltaan huojuvana jonona. Ilmassa leijuu siitepölyä tai jotain. Äsken silmäni osuivat mustavalkoiseen kuvaan nuoresta japanilaisesta naisrunoilijasta jostain 1900-luvun alusta. Aivoni palasivat heti auringossa hehkuvalle niitylle, tällä kertaa niin että läsnä on ilman ääntä naurava nuori japanilaistyttö.
Todella jännittävää. Joo. Pitäisi varmaan tehdä jotain.
Kirjoitan kai aidosti hyvää kirjaa.
Miksi helvetissä kuuntelen juuri tätä? En tiedä. En vain jaksa vaihtaa biisiä. Voisin oikeastaan kuunnella ihan mitä tahansa. Pääni on sumussa. Pitäisi varmaan lähteä ulos Tampereen kaduille ja etsiä ruokaa tai jotain. En ole syönyt tänään mitään.
Olen siinä epämääräisessä tilassa jossa pienet yksityiskohdat yhtäkkiä sytyttävät aivot näkemään paikkoja joita ei ole. Yksi toistuva mielikuva on auringossa hehkuva avoin niitty, jolla kasvaa puita yhtenä hiljakseltaan huojuvana jonona. Ilmassa leijuu siitepölyä tai jotain. Äsken silmäni osuivat mustavalkoiseen kuvaan nuoresta japanilaisesta naisrunoilijasta jostain 1900-luvun alusta. Aivoni palasivat heti auringossa hehkuvalle niitylle, tällä kertaa niin että läsnä on ilman ääntä naurava nuori japanilaistyttö.
Todella jännittävää. Joo. Pitäisi varmaan tehdä jotain.
Kirjoitan kai aidosti hyvää kirjaa.
Hrrr
Olen todella kylmässä hostellihuoneessa. Ikkunasta näkyy vain suljettu sisäpiha. Olisin halunnut nähdä myrskyn eilen (tykkään myrkyistä), mutta täältä ei näe mitään.
torstai 12. joulukuuta 2013
keskiviikko 11. joulukuuta 2013
Todellisuus on epätodellista
Jotkut muistot elämästä ovat todella outoja ja hämäriä. Oikeastaan koko lapsuus on outo ja hämärä muisto. Viime vuosiltakin riittää kyllä unenomaisia muistikuvia.
En voi uskoa että todella matkustin kesän lopulla Pohjoisen jäämeren rannalle. Muistikuvat koko matkasta ovat sumeita ja epätodellisia. Viimeinen etappi oli pieni paikkakunta Pohjois-Norjassa. Kun muistelen sitä paikkaa, tuntuu kuin siellä ei olisi ollut ollenkaan ihmisiä. Näen vain autioita pölyisiä katuja ja puuttomia maailmanlopun sorarantoja. Muistan esim. kun oli päivänkirkas keskiyö ja seisoin isolla hiljaisella sillalla ja katsoin alas meriveteen ja pohjalla erottui hylätty polkupyörä kuin luuranko. Ei voi olla todellista että olin siellä. Ehkä en ollutkaan siellä.
Nyt pitäis lähtee Tampereelle jne.
En voi uskoa että todella matkustin kesän lopulla Pohjoisen jäämeren rannalle. Muistikuvat koko matkasta ovat sumeita ja epätodellisia. Viimeinen etappi oli pieni paikkakunta Pohjois-Norjassa. Kun muistelen sitä paikkaa, tuntuu kuin siellä ei olisi ollut ollenkaan ihmisiä. Näen vain autioita pölyisiä katuja ja puuttomia maailmanlopun sorarantoja. Muistan esim. kun oli päivänkirkas keskiyö ja seisoin isolla hiljaisella sillalla ja katsoin alas meriveteen ja pohjalla erottui hylätty polkupyörä kuin luuranko. Ei voi olla todellista että olin siellä. Ehkä en ollutkaan siellä.
Nyt pitäis lähtee Tampereelle jne.
maanantai 9. joulukuuta 2013
Valoa kohti.
(Kaunis kappale, ruma video. Voi vittu! Tai no joo, ei se nyt niin ruma oo.)
Vielä jonain päivänä minulla on voimaa kannatella sinua kun olet uppoamassa.
Ja jos se ei riitä, niin upotaan yhdessä.
Mutta ensin mun pitää oppia pysymään itse pinnan yläpuolella. On niin monta hukkuvaa jotka haluan pelastaa, mutten voi pelastaa ketään jos olen itse vajoamassa pinnan alle.
Nyt pitää keskittyä hengittämiseen. Jos lähitulevaisuudessa ehtii kulua päiväkausia niin etten anna itsestäni mitään elonmerkkejä, se johtuu aina siitä että yritän saada kirjan kirjoitettua. Opettelen laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen. Olen tuhlannut jo tarpeeksi aivoenergiaa murehtimiseen; nyt aion käyttää sitä energiaa tehdäkseni unelmistani totta. Olen maannut jo tarpeeksi pitkään sohvalla ja toljottanut kattoon sydän täynnä hedelmätöntä surua ja vihaa.
perjantai 6. joulukuuta 2013
Work in progress.
Päivä päivältä rintakehässäni alkaa voimistua tunne, että pitäisi yksinkertaisesti pysähtyä ja todeta että nyt loppuu tämä helvetin pelleily. Tarkoitan tätä koko juttua. Sitä mitä olen. Koko tätä projektia olla olemassa tällä tavalla. Pitäisi lakata kirjoittamasta, unohtaa kaikki kunnianhimo ja ihanteet ja maailman ja yhteiskunnan suuret kuviot, lakata pyrkimästä sankaruuteen ja alkaa keskittyä vaikka puutarhanhoitoon, teen juomiseen ja lähipiirin sosiaalisiin tapahtumiin. (Täh? Eläisinkö siis jossain viktoriaanisessa Englannissa?)
Suhteellisuudentajuni sanoo, että jos jatkan tällä radalla, päässäni naksahtaa lopulta. Asennoituminen koko maailmaan suuruudenhullulla taistelumentaliteetilla tulee päättymään pimeään vaatekomeroon, jonka lattialle lopulta romahdan keinumaan sekopäisenä.
En tiedä miksi juuri minä kaikista ihmisistä olen ylipäätään päättänyt olla Sankari. Syystä tai toisesta nyt kuitenkin olen ottanut itselleni raskaan messiaanisen tehtävän olla maailman ainut ihminen, joka oikeasti kohtelee muita järjestelmällisesti niin kuin haluaisi itseään kohdeltavan ja tekee siinä sivussa parhaansa pelastaakseen kaikki pienet ja potkitut.
Voi sanoa että musta on tullut piinattu sielu. Se kuulostaa romanttiselta, mutta yllättävää kyllä piinattuna sieluna oleminen ei ole ollenkaan kivaa.
Hyvänä ihmisenä oleminen tekee mut usein syvästi onnettomaksi. Hyvänä ihmisenä olemisesta tulee ennen muuta yksinäinen olo. Johonkin kuuluminen on inhimillisistä tarpeista luultavasti kaikkein pakottavin. Kymmenen kertaa pakottavampi kuin joku 'seksuaalivietti'. Jos tuntuu että olet repinyt itsesi yksinäiselle saarelle irti muusta ihmiskunnasta, olet enemmän tai vähemmän onneton.
Viime aikoina olenkin tarkoituksella alkanut korostaa ja liioitella kaikkia huonoja ja vastenmielisiä puoliani. Niitä kyllä riittää. En ole synnynnäisesti mikään sankari, vaan hyvyydessä on kyse ennen muuta tietoisesta päätöksestä yrittää kaikesta huolimatta.
Hyvyyteen pyrkiminen ei muuta sitä tosiasiaa, etten ihmisenä ole mitenkään täydellinen vaan mussa on monia ominaisuuksia, joita pidän epämiellyttävinä. Olen muun muassa
1) ylimielinen. (Huono lähtökohta mihinkään.)
2) kohtuuttoman kostonhimoinen. (Miksi en vain voi päästää irti ja antaa anteeksi?)
3) ailahteleva. (Olisi kiva olla edes yksi kokonainen päivä tasaisesti hyvällä tuulella.)
4) impulsiivinen. (Miksi teen kaikkea älytöntä?)
5) idioottimaisen melodramaattinen. (Miksen voi vain hengittää ja ottaa rennosti?)
6) henkisesti epäkypsä. (Olen 19.)
Epätäydellisyys on luonnollista ja tärkeää. En edes haluaisi tai jaksaisi olla täydellinen. Olen siis kokeillut leikkiä limaista paskiaista eri yhteyksissä, mutta ei sekään tee minua yhtään onnellisemmaksi. En ole limainen paskiainen yhtään enempää kuin pyhimysmäinen pelastajahahmo. Ensinnäkin vedän kaiken aina överiksi ja kun yritän olla terveesti virheellinen ja inhimillinen, päädyn liioittelemaan huonoja puoliani niin että muutun tunnistamattomaksi.
Viime yönä join kammottavaa palvikinkulta maistuvaa viskiä paljon ja nopeasti ja kirjoitin sitten kaikenlaista idioottimaista. Idioottimaista ja ärsyttävää siinä oli ennen kaikkea se että se en ollut minä vaan fiktiota. Yksi väite jota esim. joskus heittelen on että olisin muka alkoholisoitumassa kovaa vauhtia. Se ei ole totta. Olen kännissä varmaan kolmesti vuodessa. Miksi tarkoituksella keksin kaikenlaista paskaa? Joskus tuntuu että olen outo huijari, joka heittelee lauseita totuudesta piittaamatta kunhan ne vitun lauseet vain kuulostavat tarpeeksi hyvältä.
Väitän aina vakaasti olevani sitä tai tätä. Vedän näitä juttuja oikeasti ihan hatusta. Todellisuudessa mulla ei ole aavistustakaan että mitä tai millainen olen. Olen yksinkertaisesti teiniurpo, joka tuntee suurta hämmennystä maailman edessä. Vai olenko? Mistä minä sen voisin tietää? Olen ihan pihalla.
Väitän aina olevani joku muu. Kuka tahansa James Deanista Jeanne d'Arcin kautta Sauli vitun Niinistöön. Mistä häiriöstä tässä oikein on kyse? Todellisuudessa olen minä. Voi jumalauta, miksei se riitä?
Olisin mielelläni oma itseni, jos vain tietäisin kuka olen. Minne pitää soittaa että saisi tähän vastauksen?
Missä vaiheessa edes päätin tehdä elämästäni jonkinlaisen naurettavan show'n? En koskaan päättänyt. Aloin vain ajelehtia tahdottomasti siihen suuntaan, and here we are.
Mutta jos nyt lopettaisin olemisen tällä tavalla, niin mitä sitten olisin? Voisinko muka vain päättää muuttua joksikin aivan toiseksi? Eihän se ole mahdollista. Raivokas kirjoittaminen ja sankarin leikkiminen ovat kaikki mitä minulla on. Myös se, että torpedoin tätä kaikkea älyttömällä pelleilyllä ja outoilulla kuuluu asiaan. Voisinko muka olla jotain muuta?
Tai siis äh. Miksi edes kirjoitan tätä? Mitä vittua yritän sanoa? Ja kenelle?
No joka tapauksessa: jos aloitan lauseen sanalla "olen" ja laitan perään mitä tahansa, älä usko. Kaikki saattaa olla huijausta. Todellisuudessa mulla ei ole aiheesta mitään tietoa. Ja jos joskus satutan sinua, voit olla varma että se ei ollut tarkoitus. Se ei ole koskaan tarkoitus.
Kuka tahansa olet, niin arvostan ihan valtavasti sitä että olet siellä ja jaksat katsella jotain näin keskeneräistä ja idioottimaista.
Suhteellisuudentajuni sanoo, että jos jatkan tällä radalla, päässäni naksahtaa lopulta. Asennoituminen koko maailmaan suuruudenhullulla taistelumentaliteetilla tulee päättymään pimeään vaatekomeroon, jonka lattialle lopulta romahdan keinumaan sekopäisenä.
En tiedä miksi juuri minä kaikista ihmisistä olen ylipäätään päättänyt olla Sankari. Syystä tai toisesta nyt kuitenkin olen ottanut itselleni raskaan messiaanisen tehtävän olla maailman ainut ihminen, joka oikeasti kohtelee muita järjestelmällisesti niin kuin haluaisi itseään kohdeltavan ja tekee siinä sivussa parhaansa pelastaakseen kaikki pienet ja potkitut.
Voi sanoa että musta on tullut piinattu sielu. Se kuulostaa romanttiselta, mutta yllättävää kyllä piinattuna sieluna oleminen ei ole ollenkaan kivaa.
Hyvänä ihmisenä oleminen tekee mut usein syvästi onnettomaksi. Hyvänä ihmisenä olemisesta tulee ennen muuta yksinäinen olo. Johonkin kuuluminen on inhimillisistä tarpeista luultavasti kaikkein pakottavin. Kymmenen kertaa pakottavampi kuin joku 'seksuaalivietti'. Jos tuntuu että olet repinyt itsesi yksinäiselle saarelle irti muusta ihmiskunnasta, olet enemmän tai vähemmän onneton.
Viime aikoina olenkin tarkoituksella alkanut korostaa ja liioitella kaikkia huonoja ja vastenmielisiä puoliani. Niitä kyllä riittää. En ole synnynnäisesti mikään sankari, vaan hyvyydessä on kyse ennen muuta tietoisesta päätöksestä yrittää kaikesta huolimatta.
Hyvyyteen pyrkiminen ei muuta sitä tosiasiaa, etten ihmisenä ole mitenkään täydellinen vaan mussa on monia ominaisuuksia, joita pidän epämiellyttävinä. Olen muun muassa
1) ylimielinen. (Huono lähtökohta mihinkään.)
2) kohtuuttoman kostonhimoinen. (Miksi en vain voi päästää irti ja antaa anteeksi?)
3) ailahteleva. (Olisi kiva olla edes yksi kokonainen päivä tasaisesti hyvällä tuulella.)
4) impulsiivinen. (Miksi teen kaikkea älytöntä?)
5) idioottimaisen melodramaattinen. (Miksen voi vain hengittää ja ottaa rennosti?)
6) henkisesti epäkypsä. (Olen 19.)
Epätäydellisyys on luonnollista ja tärkeää. En edes haluaisi tai jaksaisi olla täydellinen. Olen siis kokeillut leikkiä limaista paskiaista eri yhteyksissä, mutta ei sekään tee minua yhtään onnellisemmaksi. En ole limainen paskiainen yhtään enempää kuin pyhimysmäinen pelastajahahmo. Ensinnäkin vedän kaiken aina överiksi ja kun yritän olla terveesti virheellinen ja inhimillinen, päädyn liioittelemaan huonoja puoliani niin että muutun tunnistamattomaksi.
Viime yönä join kammottavaa palvikinkulta maistuvaa viskiä paljon ja nopeasti ja kirjoitin sitten kaikenlaista idioottimaista. Idioottimaista ja ärsyttävää siinä oli ennen kaikkea se että se en ollut minä vaan fiktiota. Yksi väite jota esim. joskus heittelen on että olisin muka alkoholisoitumassa kovaa vauhtia. Se ei ole totta. Olen kännissä varmaan kolmesti vuodessa. Miksi tarkoituksella keksin kaikenlaista paskaa? Joskus tuntuu että olen outo huijari, joka heittelee lauseita totuudesta piittaamatta kunhan ne vitun lauseet vain kuulostavat tarpeeksi hyvältä.
Väitän aina vakaasti olevani sitä tai tätä. Vedän näitä juttuja oikeasti ihan hatusta. Todellisuudessa mulla ei ole aavistustakaan että mitä tai millainen olen. Olen yksinkertaisesti teiniurpo, joka tuntee suurta hämmennystä maailman edessä. Vai olenko? Mistä minä sen voisin tietää? Olen ihan pihalla.
Väitän aina olevani joku muu. Kuka tahansa James Deanista Jeanne d'Arcin kautta Sauli vitun Niinistöön. Mistä häiriöstä tässä oikein on kyse? Todellisuudessa olen minä. Voi jumalauta, miksei se riitä?
Olisin mielelläni oma itseni, jos vain tietäisin kuka olen. Minne pitää soittaa että saisi tähän vastauksen?
Missä vaiheessa edes päätin tehdä elämästäni jonkinlaisen naurettavan show'n? En koskaan päättänyt. Aloin vain ajelehtia tahdottomasti siihen suuntaan, and here we are.
Mutta jos nyt lopettaisin olemisen tällä tavalla, niin mitä sitten olisin? Voisinko muka vain päättää muuttua joksikin aivan toiseksi? Eihän se ole mahdollista. Raivokas kirjoittaminen ja sankarin leikkiminen ovat kaikki mitä minulla on. Myös se, että torpedoin tätä kaikkea älyttömällä pelleilyllä ja outoilulla kuuluu asiaan. Voisinko muka olla jotain muuta?
Tai siis äh. Miksi edes kirjoitan tätä? Mitä vittua yritän sanoa? Ja kenelle?
No joka tapauksessa: jos aloitan lauseen sanalla "olen" ja laitan perään mitä tahansa, älä usko. Kaikki saattaa olla huijausta. Todellisuudessa mulla ei ole aiheesta mitään tietoa. Ja jos joskus satutan sinua, voit olla varma että se ei ollut tarkoitus. Se ei ole koskaan tarkoitus.
Kuka tahansa olet, niin arvostan ihan valtavasti sitä että olet siellä ja jaksat katsella jotain näin keskeneräistä ja idioottimaista.
torstai 5. joulukuuta 2013
Voi vittu mitä paskaa!
Voi vittu mitä valheita:
"Ajattelen koko ajan seuraavia asioita: 1) seksi ja 2) kuolema." - Enkä ajattele! On tuhat asiaa joita ajattelen enemmän kuin seksiä ja kuolemaa. Kuolemaa ajattelen varmaan kaksi kertaa kuukaudessa! Voi vittu!
"Alkoholi on ehdottomasti mun juttu. Minusta tulee alkoholisti enkä mahda sille mitään." - Eikä tule! Ajattelen näin vain nousuhumalassa. Kun en ole humalassa, en useimmiten tunne mitään kaipuuta humalaan. Kun olen jonain päivänä ollut humalassa, ajatuskin alkoholista on monta päivää kuvottava.
Miksi keksin tällaista paskaa alkoholin vaikutuksen alaisena? Luulisi että alkoholi pikemminkin pistäisi puhumaan totta.
Heräsin etanolilta haisevassa huoneessa. Tietokone oli päällä. Ennen tietoisuuden sammumista olin ilmeisesti avannut seuraavat ikkunat: 1) YouTube-video James Deanista jossain pienessä TV-elokuvassa vuonna 1953. 2) Foorumikeskustelu siitä onko Lisa Simpson autistinen vai ei. 3) YouTube-haku hakusanalla 'the smiths live'.
Äsken luin Joonas Konstigin uuden kolumnin siitä miten terveellistä eläinten syöminen on karppausideologian mukaan. Voi vittu mitä hienostelua! Aina kun ihmiset alkavat höpistä jonkin ruokavalion terveysvaikutuksista, ajattelen vain että argh, lopettakaa se vitun pelleily, maailmassa on tärkeämpiäkin asioita kuin se miten ruokavalio X saa suolesi toimimaan.
On naiivia ja lapsellista kuvitella, että se kuinka karppaaminen saa Joonas Kostigin* hiukset kiiltämään jotenkin kumoaa ne valtavat vaikutukset, jotka länsimaalaisten ihmisten kulutustottumuksilla on koko muuhun maailmaan. Mitä vitun väliä Joonas Konstigin hiuksilla on kenellekään muulle kuin Joonakselle itselleen?!?!?! Ajattele joskus muita saatanan elitistinen prinsessa!
Usein tuntuu, että olen kaikkein vähiten terveyshippi kaikista maailman ihmisistä. En koskaan ajattele ruoan terveysvaikutuksia, koskaan. Suhtautumiseni ruokaan on tämä: syöminen on mahtavaa ja euforista ja yritän tehdä sen vahingoittamatta muita. En saavuta sitä hysteriaa joka kaikilla muilla näyttää olevan suhteessa ruokaan. Ajatus lisäaineista ei tunnu minussa missään. Mitä panikoitavaa on lisäaineissa? Hullut!
Tää lähestymistapa näyttää toimivan aika hyvin. Olen fyysisesti pelottavan terve ja hyväkuntoinen. Muistan olleeni kipeänä, siis kokeneeni tavallisen flunssan viimeksi varmaan 4-5 vuotta sitten. Tällä menolla elän terveenä 90-vuotiaaksi, argh!
* Joonas Konstig = keskimääräinen länsimainen ihminen
"Ajattelen koko ajan seuraavia asioita: 1) seksi ja 2) kuolema." - Enkä ajattele! On tuhat asiaa joita ajattelen enemmän kuin seksiä ja kuolemaa. Kuolemaa ajattelen varmaan kaksi kertaa kuukaudessa! Voi vittu!
"Alkoholi on ehdottomasti mun juttu. Minusta tulee alkoholisti enkä mahda sille mitään." - Eikä tule! Ajattelen näin vain nousuhumalassa. Kun en ole humalassa, en useimmiten tunne mitään kaipuuta humalaan. Kun olen jonain päivänä ollut humalassa, ajatuskin alkoholista on monta päivää kuvottava.
Miksi keksin tällaista paskaa alkoholin vaikutuksen alaisena? Luulisi että alkoholi pikemminkin pistäisi puhumaan totta.
Heräsin etanolilta haisevassa huoneessa. Tietokone oli päällä. Ennen tietoisuuden sammumista olin ilmeisesti avannut seuraavat ikkunat: 1) YouTube-video James Deanista jossain pienessä TV-elokuvassa vuonna 1953. 2) Foorumikeskustelu siitä onko Lisa Simpson autistinen vai ei. 3) YouTube-haku hakusanalla 'the smiths live'.
Äsken luin Joonas Konstigin uuden kolumnin siitä miten terveellistä eläinten syöminen on karppausideologian mukaan. Voi vittu mitä hienostelua! Aina kun ihmiset alkavat höpistä jonkin ruokavalion terveysvaikutuksista, ajattelen vain että argh, lopettakaa se vitun pelleily, maailmassa on tärkeämpiäkin asioita kuin se miten ruokavalio X saa suolesi toimimaan.
On naiivia ja lapsellista kuvitella, että se kuinka karppaaminen saa Joonas Kostigin* hiukset kiiltämään jotenkin kumoaa ne valtavat vaikutukset, jotka länsimaalaisten ihmisten kulutustottumuksilla on koko muuhun maailmaan. Mitä vitun väliä Joonas Konstigin hiuksilla on kenellekään muulle kuin Joonakselle itselleen?!?!?! Ajattele joskus muita saatanan elitistinen prinsessa!
Usein tuntuu, että olen kaikkein vähiten terveyshippi kaikista maailman ihmisistä. En koskaan ajattele ruoan terveysvaikutuksia, koskaan. Suhtautumiseni ruokaan on tämä: syöminen on mahtavaa ja euforista ja yritän tehdä sen vahingoittamatta muita. En saavuta sitä hysteriaa joka kaikilla muilla näyttää olevan suhteessa ruokaan. Ajatus lisäaineista ei tunnu minussa missään. Mitä panikoitavaa on lisäaineissa? Hullut!
Tää lähestymistapa näyttää toimivan aika hyvin. Olen fyysisesti pelottavan terve ja hyväkuntoinen. Muistan olleeni kipeänä, siis kokeneeni tavallisen flunssan viimeksi varmaan 4-5 vuotta sitten. Tällä menolla elän terveenä 90-vuotiaaksi, argh!
* Joonas Konstig = keskimääräinen länsimainen ihminen
 |
| Lihan ilot - tärkeintä on että suoli toimii. |
keskiviikko 4. joulukuuta 2013
Ryöstö
Kaksi nätiksi laittautunutta nuorta gangsteria yritti ryöstää rahani.
Olin kävelemässä illalla rautatieaseman läpi kun tajusin että tielleni oli ilmestynyt kaksi keikarimaisesti pukeutunutta urpoa, jotka huusivat tyhjin silmin naamalleni: "PUHUTSÄ SUOMEA? PUHUTSÄ SUOMEA?"
"En", sanoin. Toinen keikarimaisesti pukeutuneista urpoista alkoi kiskoa kuuloketta korvastani. Otin kuulokkeen korvastani. Keikarimaisesti pukeutunut urpo heitti käsivartensa ylimielisesti harteilleni ja alkoi mafiaelkein selittää tarvitsevansa rahaa. Ajattelin että kyllä on pojilla huonot sosiaaliset taidot: jos haluat ventovieraan antavan sinulle rahaa, niin älä helvetissä tule hänen naamansa eteen huutamaan ja kiskomaan häneltä kuuloketta korvasta.
"Näytä onko sulla rahaa", passiivisempi keikarimaisesti pukeutuneista urpoista sanoi ja osoitti taskuani. "Kato onko sillä rahaa." Työnsin käteni taskuuni, joka oli täynnä rahaa ja nöyhtää, otin käteni ulos, sanoin: "Ei oo" ja kävelin ilmeettömästi pois. Olipa huono ryöstö!
10 sekuntia sitten vaihdoin radiokanavaa. Nyt kuulen Tunna Milonoffin äänen, joka paasaa siitä miten miehet ja naiset ovat "eri lajia". Voi vittu mitä paskaa. Ihmiset nyt yleisesti ottaen ovat erilaisia keskenään, yksilöinä. Se että tietyn ominaisuuden esiintyvyys ryhmässä x on korkeampi kuin ryhmässä y ei vielä kerro ryhmien yksilöistä juuri mitään.
Aavekirjani kirjoittamisesta tulee koko ajan vaikeampaa. Ongelma 1: kun aloitin sen kirjoittamisen elokuussa 2012, olin eksyneempi, kirjoitin vähän eri tavalla ja tiesin asioista vähemmän kuin nyt. Nyt kirja pitää paitsi kirjoittaa loppuun myös kirjoittaa moni alkupuolen kohta uudestaan.
Ongelma 2: En suunnitellut kirjoittavani kirjaa, jossa on näin vitusti seksiä ja kirosanoja ja kohtuutonta raivoa kaikkea, kaikkea kohtaan. Sitä paitsi unohdin tehdä päähenkilöstä miellyttävän. Hänestä tuli vahingossa samanlainen surkea, kuolaava pervo kuin minä olen. Tarina sinänsä on mahtava. Jos sen kirjoittaisi kunnollisesti, se olisi Hollywood-kamaa. Nyt pitääkin miettiä: olenko tuomitsemassa itseäni marginaaliin? Jos haluan että tämä kirja osuu mahdollisimman moneen sieluun, jos haluan aloittaa Menestymisen tällä kirjalla, pitäisikö siitä tehdä vähän vähemmän sopimaton ja intohimoinen? Haluanko tämän olevan kirja, jota vanhemmat kieltävät lapsiaan lukemasta? Tai siis tietysti haluan. Äh. Ehkä pitää vain jatkaa samalla radalla, heittää tällainen kirja maailmaa päin ja katsoa, miten käy. Kirjoitan mukavan Harry Potterini sit joskus myöhemmin.
Olin kävelemässä illalla rautatieaseman läpi kun tajusin että tielleni oli ilmestynyt kaksi keikarimaisesti pukeutunutta urpoa, jotka huusivat tyhjin silmin naamalleni: "PUHUTSÄ SUOMEA? PUHUTSÄ SUOMEA?"
"En", sanoin. Toinen keikarimaisesti pukeutuneista urpoista alkoi kiskoa kuuloketta korvastani. Otin kuulokkeen korvastani. Keikarimaisesti pukeutunut urpo heitti käsivartensa ylimielisesti harteilleni ja alkoi mafiaelkein selittää tarvitsevansa rahaa. Ajattelin että kyllä on pojilla huonot sosiaaliset taidot: jos haluat ventovieraan antavan sinulle rahaa, niin älä helvetissä tule hänen naamansa eteen huutamaan ja kiskomaan häneltä kuuloketta korvasta.
"Näytä onko sulla rahaa", passiivisempi keikarimaisesti pukeutuneista urpoista sanoi ja osoitti taskuani. "Kato onko sillä rahaa." Työnsin käteni taskuuni, joka oli täynnä rahaa ja nöyhtää, otin käteni ulos, sanoin: "Ei oo" ja kävelin ilmeettömästi pois. Olipa huono ryöstö!
 |
| Minä. |
10 sekuntia sitten vaihdoin radiokanavaa. Nyt kuulen Tunna Milonoffin äänen, joka paasaa siitä miten miehet ja naiset ovat "eri lajia". Voi vittu mitä paskaa. Ihmiset nyt yleisesti ottaen ovat erilaisia keskenään, yksilöinä. Se että tietyn ominaisuuden esiintyvyys ryhmässä x on korkeampi kuin ryhmässä y ei vielä kerro ryhmien yksilöistä juuri mitään.
Aavekirjani kirjoittamisesta tulee koko ajan vaikeampaa. Ongelma 1: kun aloitin sen kirjoittamisen elokuussa 2012, olin eksyneempi, kirjoitin vähän eri tavalla ja tiesin asioista vähemmän kuin nyt. Nyt kirja pitää paitsi kirjoittaa loppuun myös kirjoittaa moni alkupuolen kohta uudestaan.
Ongelma 2: En suunnitellut kirjoittavani kirjaa, jossa on näin vitusti seksiä ja kirosanoja ja kohtuutonta raivoa kaikkea, kaikkea kohtaan. Sitä paitsi unohdin tehdä päähenkilöstä miellyttävän. Hänestä tuli vahingossa samanlainen surkea, kuolaava pervo kuin minä olen. Tarina sinänsä on mahtava. Jos sen kirjoittaisi kunnollisesti, se olisi Hollywood-kamaa. Nyt pitääkin miettiä: olenko tuomitsemassa itseäni marginaaliin? Jos haluan että tämä kirja osuu mahdollisimman moneen sieluun, jos haluan aloittaa Menestymisen tällä kirjalla, pitäisikö siitä tehdä vähän vähemmän sopimaton ja intohimoinen? Haluanko tämän olevan kirja, jota vanhemmat kieltävät lapsiaan lukemasta? Tai siis tietysti haluan. Äh. Ehkä pitää vain jatkaa samalla radalla, heittää tällainen kirja maailmaa päin ja katsoa, miten käy. Kirjoitan mukavan Harry Potterini sit joskus myöhemmin.
maanantai 2. joulukuuta 2013
Isac Elliot ilman paitaa
Tähän blogiin on päädytty tänään mm. hakusanoilla 'benjamin peltonen vihaisena' ja 'isac elliot ilman paitaa'. Ihmiset tekevät todella absurdeja googlehakuja. (Isac Elliot on lapsi. Ilman paitaa hän näyttää todennäköisesti lapselta ilman paitaa. Siltä 12-vuotiaan kuuluu näyttää.)
Koko päiväni uhkasi mennä pilalle kun aamulla Helsingin Sanomien sarjakuvasivulla Wagner kysyi Viiviltä: "Kuinka voit sääliä kalaa?" Olin jo syvästi vittuuntuneena rakentelemassa päässäni kirjoitusta länsimaalaisten ihmisten kieroutuneesta ja epätieteellisestä suhtautumisesta kaloihin (jotka ovat kehittyneitä selkärankaisia eläimiä siitä huolimatta että ovat rumia), kun yhtäkkiä havahduin itseeni ja tajusin että KYSE ON PIIRRETYSTÄ SIASTA.
Joskus kädenvääntöni ympäröivän maailman kanssa yksinkertaisesti heittää yli. Minun. ei. tarvitse. ottaa. kantaa. kaikkeen.
Universumi sysäsi mut tälle sivuraiteelle yläasteen ensimmäisenä päivänä, kun havaitsin menettäneeni puhekykyni kesän aikana ja jäin yksin sivummalle nojaamaan vasten seinää. Lopulta se oli paras juttu mitä mulle on koskaan tapahtunut.
Koko päiväni uhkasi mennä pilalle kun aamulla Helsingin Sanomien sarjakuvasivulla Wagner kysyi Viiviltä: "Kuinka voit sääliä kalaa?" Olin jo syvästi vittuuntuneena rakentelemassa päässäni kirjoitusta länsimaalaisten ihmisten kieroutuneesta ja epätieteellisestä suhtautumisesta kaloihin (jotka ovat kehittyneitä selkärankaisia eläimiä siitä huolimatta että ovat rumia), kun yhtäkkiä havahduin itseeni ja tajusin että KYSE ON PIIRRETYSTÄ SIASTA.
Joskus kädenvääntöni ympäröivän maailman kanssa yksinkertaisesti heittää yli. Minun. ei. tarvitse. ottaa. kantaa. kaikkeen.
Universumi sysäsi mut tälle sivuraiteelle yläasteen ensimmäisenä päivänä, kun havaitsin menettäneeni puhekykyni kesän aikana ja jäin yksin sivummalle nojaamaan vasten seinää. Lopulta se oli paras juttu mitä mulle on koskaan tapahtunut.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)