Vietin viime yön kylvyssä. Se on uskomatonta ja kirjoitettuna se näyttää vielä uskomattomammalta, mutta vietin todella koko viime yön kylvyssä ja luin kirjaa jonka suomenkielinen nimi on Jumalat juhlivat öisin. Se oli enimmäkseen tylsää luettavaa (hahmot ovat melkein kiinnostavia mutteivät kuitenkaan kiinnostavia) enkä kaiken kaikkiaan tajua miten pystyin viettämään kokonaisen yön kylpyammeessa.
Joskus reilu viikko sitten tapahtui samantyyppinen juttu: kulutin kokonaisen yön katsomalla Harry Potter ja puoliverinen prinssi -elokuvaa. En tiedä miten pystyin käyttämään siihen kokonaisen yön, koska elokuva ei muistaakseni kestä edes kolmea tuntia. Muistan kyllä kelailleeni joitain kohtia nähdäkseni ne uudestaan, mutta on tämä silti epäilyttävää.
Tänään keskiyön sinisessä pimeydessä kävin paikassa jossa kirjani
päähenkilö eli minä herää tehtyään itsemurhan. Vedenraja Lauttasaaren
sillan alla. En ole ennen käynyt siellä. En haluaisikaan käydä
siellä päiväsaikaan. Nyt siellä oli autiota ja kaunista. Koko ruumiini
meinasi pakahtua kauneudesta. Kehoni molekyylit meinasivat pakahtua. Se
oli suorastaan kiihottavaa.
Tämän vuoden alussa sanoin saavani kirjani valmiiksi vappuun mennessä.
No, nyt on melkein vappu eikä kirjani ole valmis. Mutta voisin saada sen valmiiksi parissa viikossa jos vain haluaisin.
Totta kai haluan. Haluan ihan helvetisti. Mutta en tiedä. Jokin estää. Tämä ei ole vain laiskuutta vaan myös jotain syvempää, alitajuisempaa ja väkivaltaisempaa. Pitää voittaa tämä.
Kun yritän kuvitella hetkeä jona voisin vain hitaasti nostaa sormeni näppäimistöltä ja kääntyä tuijottamaan ulos ikkunasta ja todeta että nyt se on valmis, nyt se on vittu valmis!, tunnen suurta tärisyttävää onnea. Se olisi uskomatonta, ja voin päästä sinne yksinkertaisesti päättämällä päästä sinne.
Sitten kun kirja olisi valmis, lähettäisin sen eteenpäin. Ja sitten voisin hetken vain odottaa ja hengitellä.
Sitten joku sanoisi kyllä ja alkaisi seuraava vaihe. Tiedän jo mitä täytyy tehdä. On tehtävä selväksi, että en missään nimessä halua sitä mitä kustantamot yleensä tarjoavat esikoiskirjailijoille. (Että itse asiassa kustantamo tappaa itsensä tarjoamalla minulle sitä mitä yleensä tarjoaa esikoiskirjailijoille: pari mainintaa parissa katalogissa, pari mainosta parissa lehdessä, kaksi haastattelua, esiintyminen kirjakaupassa.) Haluan kunnon suunnitelman, kunnon markkinoinnin, kunnon tappelun, koska minussa on potentiaalia enemmän kuin kenessäkään muussa.
On tärkeää onnistua ensin Suomessa, mutta ennen muuta haluan Suomen ulkopuolelle. Menestyneimmäksi suomalaiseksi nykykirjailijaksi pääseminen ei ole erityisen haastava temppu, koska kilpailu on toistaiseksi olematonta ja säälittävää. Sofi Oksanen, voi vittu.
No niin, tämä on nyt taas sitä Ylimielistä Käytöstä. Yritä tykätä siitä, beibi.
Yksi mahdollisuus on tämä:
Lähden mökille ja sulkeudun sinne kahdeksi viikoksi yksin vailla TV:tä tai internet-yhteyttä ja kirjoitan tämän kirjan niin valmiiksi kuin kahdessa viikossa on mahdollista. Tämä saattaisi lopulta johtaa joihinkin Black Swan -tyylisiin hetkiin:
mutta se on hauska riski jonka olen valmis ottamaan. Ehkä teen näin.
VOI VITTU, haluan jo päästä eteenpäin, argh.
_____________
(Viime päivinä olen käyttäytynyt sekopäisemmin kuin ehkä koskaan. En ole ollut sekopäisempi, olen vain käyttäytynyt niin ja näyttänyt siltä. Yksi juttu: en jaksa enää kulkea oikeita teitä. Hypin koko ajan aitojen ja kallioiden ja moottoriteiden yli. Se on rasittavaa mutta helvetin jännää.
Lisäksi höpisen kaikenlaisia tärkeitä ideoita ja muistiinpanoja ihmisten
ilmoilla koko ajan itsekseni ja näytän kaiken kaikkiaan tältä:
Kävin tänään apteekissa ja korttini kanssa oli jotain ongelmaa ja huomasin että apteekin täti ei luottanut minuun. Tiedostin näyttäväni nuorelta spurgulta ja kuulostavani siltä kuin yrittäisin huijata häntä ja varastaa apteekista lääkkeitä. Se oli mukavaa. Parasta on näyttää epäluotettavalta rikolliselta ja olla samalla syvästi lojaali, hyvä ja luotettava.
Arvelen että suru ja onni sijaitsevat hermostossa aika lähellä toisiaan, koska silloin kun jompaakumpaa on liikaa tai liian voimakkaasti, siihen sotkeutuu aina iso määrä myös sitä toista. Voimakkain suru tai voimakkain onni on aina pakahduttava, kaoottinen sekoitus varjoa ja valoa, menetystä ja toivoa.)
Eduskuntatalon kyljessä on erillinen katto, jolle voi kiivetä todella helposti. En ollut aikaisemmin huomannut sitä, vaikka olen toistuvasti bailannut Eduskuntatalon portailla. Tänään löysin sen ja kiipesin sille. Kävelin hetken katolla ja katselin kaupunkia lievästi hämmentyneenä. Jos olisin ollut vahvassa humalatilassa, se olisi ollut vaarallista.
Jostain taivaalta (en todellakaan tiedä että mistä suunnasta, mistä rakennuksesta) kuului kellon ääni: ding dong... Sitten laskeutui hetken hiljaisuus, ja sitten taivaista kuului keski-ikäisen naisen vihainen ääni: "Ja nyt heti pois sieltä katolta!" En tajua mistä se tuli. En tiedä kuka se oli. Kävelin pois ja katselin ympärilleni. Ehkä se oli Jumala. Luultavasti se oli Jumala.
Tästä tapahtumasta jäi tällainen fiilis:
Tämä on ensimmäinen kevät että näytän melko hyvältä.
Olen jo vuosikausia käynyt mielessäni taistelua: jotta pääsisin sinne minne haluan, olisiko parempi A) välttää ärsyttävyyttä ja pyrkiä helposti sulavaan epä-ärsyttävyyteen vai B) olla oma itsensä ja ottaa riski, että tietty prosentti ihmisistä vihaa minua?
Eilen tajusin, että vastaus on ilmiselvä. Laimentamalla itseni en pääsisi minnekään. Voin päästä jonnekin, valoon tai pimeään, vain olemalla sitä mitä olen ja sanomalla asiat niin kuin ne oikeastinäen. Se on ainut vaihtoehto. Kiinnostavuus ja ärsyttävyys ovat usein sama asia. Minun tapauksessani ne ovat sama asia. Kun olen oma itseni, olen ärsyttävä. En mahda sille mitään eikä mun tarvitse mahtaa sille mitään.
Olemalla oma itseni voin päästä jonnekin, ja jos pääsen jonnekin, on väistämätöntä että joku sylkee naamalleni. Se kuuluu asiaan. Se ei ole vaarallista eikä sitä pidä pelätä. Pelko on rumaa ja tylsää. Pähkähullu, ärsyttävä rohkeus on paljon hienompaa.
Sosiaalisen rohkeuden ensimmäinen sääntö: tulet saamaan siitä paskaa niskaasi. Ja paskaa on vaikea olla huomaamatta, joten opettele nauttimaan siitä.
"Tommi Liimataisen kalaporukka rikkoi ruotsalaisten pääsiäisunelman
Manageri Tommi Liimatainen oli mukana, kun vuoden ensimmäisen lohi nostettiin Ruotsissa.
Musiikkimanageri Tommi Liimatainen on parhaillaan Ruotsissa Mörrum-joella kalareissulla. Reissu ei olisi voinut sujua paremmin, sillä Tommin kaveri Mikko Jutila nosti Mörrum-joesta kevään ensimmäisen lohen Liimataisen sitomalla perholla.
- Tämä oli itselleni oikea jackpot, ei voi paljon enempää lohimies pyytää. Olo on kuin rokkitähdellä. Nythän tämä on yhtä juhlaa, mutta ei auta kuin nollata pää. Lisää duunia vaan, eiköhän toinen löydy vielä, Jutila naurahtaa.
Kala oli sen verran iso, että sen saaminen rantaan kesti jopa 45 minuuttia.
- Tommi teki tässä ison työn, hän nosti kalan, minä pitelin vapaa. Kotiuttaminen oli kyllä huikea, siinä tunteet purkautuivat suomipojalla. Siinä oli viikon paineet alla, kun joessa ei ollut ollut kalan kalaa. Se oli todella iso hetki. Kyllä meinasi itku päästä, Jutila kertoo.
Tommin ja Mikon porukka kalastaa catch and release -periaatteella eli kalat päästetään takaisin mereen.
- Tällä kertaa jouduimme kuitenkin valitettavasti ottamaan kalan ylös. Jouduin puuduttamaan sitä aika kauan ja paikallinen väki sanoi, ettei suosittele enää päästämään sitä vapaaksi. ---, Jutila nauraa."
_________________
Katseen pitäisi pysähtyä noissa lihavoiduissa kohdissa. Jotain on pahasti pielessä.
Yksi kysymys: miksi?
Miksi? Miksi? Miksi? Miksi? Miksi miksi miksi miksi miksi miksi miksi miksi?
Tätä ei voi oikeuttaa edes millään pyhällä ravinnonhankinnalla. Tätä ei voi oikeuttaa... millään.
Kaikki eläinten vahingoittaminen on ongelmallista, mutta matka ihmisestä, joka mökkirannassa vetäisee vedestä kalan ja kolauttaa sen välittömästi hengiltä (ja sitten syö sen), tähän on suunnilleen valovuoden mittainen.
No niin. Yksi tulevien vuosikymmenten haasteista tulee olemaan kalojen kohtelun kääntäminen "ekologisesta kysymyksestä" eettiseksi kysymykseksi. Vuonna 2014 muiden selkärankaisten eläinten kohteluun liittyy eettinen puoli, mutta kaloja kohdellaan järjestelmällisesti jonkinlaisina kasveina. Todellisuudessa kyse on eläimistä, joiden henkiset lahjat lyövät toisinaan jopa ihmisapinat laudalta.
Valitettavasti ihmiset arvottavat eläinten moraalisen aseman yleensä ulkonäön mukaan. Söpöt ja muuten vain jännittävän näköiset ovat turvassa.
Vuonna 2014 asiat ovat pervolla tavalla pielessä. Lehdissä esitellään jatkuvasti näyttelijä Jasper Pääkköstä, jota pidetään jonkinlaisena "kalojen puolestapuhujana":
Kalojen puolestapuhuja?
Hmm. Pääkkösen mielestä kaloja on toki suojeltava lajeina (yksilöinä niitä saa ilmeisesti kohdella miten tahansa; vaikka tehotuottaa barbaarisesti, tehdä aivan mitä tahansa, kunhan vedessä riittää kaloja). Kun perusteluja tälle suojelun tarpeelle katsoo, eivät nekään paljastu kovin uljaiksi.
Pääkkösen ekologiset argumentit nimittäin palautuvat ihmisten "oikeuteen" kiskoa vedestä mahdollisimman paljon ja mahdollisimman monenlaisia eläimiä. Kaloja on oltava paljon, jotta ihmisillä riittää leikkikaluja, ja se siitä.
Pääkkönen itse matkustelee ympäri maailmaa huvikalastamassa eksoottisissa kohteissa. Suurin osa saaduista kaloista viskataan kylmäverisesti takaisin veteen. Eläimet päästetään hengestään vain jos niiden koko ja ulkoinen olemus miellyttää kalastajaa, ja silloinkaan ei välttämättä. Pienemmät kalat heitetään takaisin veteen "kasvamaan". Sama "liian pieni" eläin voidaan repiä elementistään vaikka kuinka monta kertaa ihmisten mielivallan mukaan.
Pääkkösen mukaan kalat ovat "Suomen kultaa". Tänne on saatava mahdollisimman paljon turisteja viskomaan eläimiä ympäriinsä. Koska raha.
Kalojen puolestapuhuja?
Mietitääs. Mikäli kalat osaisivat puhua, vaatisivatko ne todella sitä mitä Jasper Pääkkönen vaatii? No eivät helvetissä. Veikkaisin, että minä olen huomattavasti lähempänä kalojen puolestapuhujaa sanan varsinaisessa merkityksessä. Saatte kutsua minua tästä lähtien kalamieheksi. (Kyllä, poseeraan mielelläni Imagen kannessa. Voitte laittaa ruman naamani alle otsikon Olli Brander: Kalamies.)
Eläinoikeusnäkökulmasta tulee toivoakseni vielä jonain kauniina päivänä valtavirran näkökulma (niin kuin ihmisoikeuksistakin on ensimmäistä kertaa lajimme historiassa tullut valtavirran näkökulma).
Sen näkökulman mukaan kalat eivät ole "Suomen kultaa". Kalat ovat kaloja eikä Jasper Pääkkönen omista niitä. Minä en omista niitä. Ne omistavat itse itsensä. Eikä meidän tarvitse häiritä niitä niin millään tavalla.
(Olen aika varma, että ihmiset kalastavat ja metsästävät lopulta ennen muuta ihan muista syistä kuin kalastuksen ja metsästyksen itsensä takia. Kun kalastuksen ja metsästyksen harrastajilta kysyy, mitä he harrastuksissaan rakastavat, he puhuvat miltei aina samoista asioista: yhdessäolo, läheisyys, ystävät, luonnon kauneus, luonnossa olemisen jännittävyys, rauha, lepo, hiljaisuus. Oikeastaan eläimet voisi poistaa kuviosta täydellisesti. Aina aikaisemmin ihmislajin 200-tuhatvuotisessa historiassa kalastusta ja metsästystä on harjoitettu yksinomaan tarpeen takia. Kehittyneessä nykymaailmassa tarve on kadonnut. Miksi ihmiset siis kehittyneessä nykymaailmassa kalastavat ja metsästävät? Yllä luetellut syyt. Nykyaikana ihmiset yksinkertaisesti kuvittelevat, ettei luontoon tai minnekään voi lähteä ihan vain muuten vain. Jasper Pääkkösestä tuntuisi oudolta ja nololta ehdottaa kavereilleen, että hei, lähdettäiskö järven rannoille ihan vain istuskelemaan ja olemaan yhdessä ja nauttimaan kauneudesta ja juomaan kaljaa. Sellainen ei-minkään-suorittaminen ei käy päinsä. Siksi eläinten pitää kärsiä. Jotta yhdessäololla ja rauhalla olisi joku tarkoitus. Saanko heittää ehdotuksen? Ai en? Heitän silti: Menkää melomaan. Oikeasti. Menkää melomaan. Tehkää pitkä melontaretki. Tai menkää vaikka rullalautailemaan johonkin hyvään paikkaan. Kokeilkaa jos se riittää.)
On todennäköistä, että melko läheisessä tulevaisuudessa (veikkaus: 35 vuoden sisällä) nisäkkäiden ja lintujen oikeudet aletaan ottaa yleisesti sen verran vakavasti, että kalojen kohteluun liittyvät eettiset kysymykset saavat viimein tilan jonka tarvitsevat.
Siinä vaiheessa aktivismi on syytä aloittaa asioista, jotka ovat kaikkein selvimmin perseestä. (Aktivismi pitäisi aina aloittaa siitä.) On luotava kulttuuri, jossa "kalojen hyvinvointi" on asia. Vielä se ei ole.
Kaupallinen kalastusteollisuus kalafarmeineen on tietysti ylivoimaisesti suurin ongelma. Mutta veikkaisin, että myös catch and release on toimintaa jota vastaan yleinen mielipide on verrattain helppo saada käännettyä; jos sitä ei itse harrasta, harva jaksaa vaivautua keksimään sille mitään perustetta. (Paitsi raha tietysti, mutta tässä kohtaa tulevaisuutta eläimet on jo useita kertoja laitettu päätöksenteossa rahan edelle, joten sama temppu vain tehdään uudelleen.) Kalojen vangitseminen pieniin kulhoihin lienee myös suhteellisen helppo fokuksen kohde.
En osaa sanoa milloin tähän päästään, mutta tähän päästään. Ennemmin tai myöhemmin. Mieluiten tietysti ennemmin. "Lisää duunia vaan."
(Ja kun in vitro -kalanlihasta tulee realistinen vaihtoehto ja lopulta mainstreamia... voimme lopulta saada enemmistön taaksemme. Niin kauniin hullulta kuin se kuulostaa: voimme lopulta saada enemmistön taaksemme. Pelataan vain nämä kortit oikein.)
Kävelin peltotietä pitkin ja lauloin Erinin Älä tule hyvää tyttöä. Ohitin pyöräilevän lapsen, joka huusi minulle silmät hehkuen: "Setä!"
En aina tiedä mitä tapahtuu.
Istuin yksin nimeltä mainitsemattomassa kasvisravintolassa. Paikka oli täynnä, joten samaan pöytään kanssani alkoi pakkautua muitakin ihmisiä. Pöydässä jonkin aikaa istuttuaan muut ventovieraat aloittivat hyväntuulisen smalltalkin keskenään.
Olin ainut joka ei osallistunut. Tuijotin silmät tyhjinä kaukaisuuteen, jotta kukaan ei kokisi tarvetta esim. sääliä minua ja vetää minua mukaan keskusteluun. Se oli kiehtova tilanne, koska pitkästä aikaa muistin miltä yläaste konkreettisesti tuntui.
Olen viettänyt jo monta päivää yksinkertaisesti ajelemalla joukkoliikennevälineillä ympäri Helsinkiä. Niin voi viettää kokonaisen päivän. Jostain syystä en halua mennä kotiin.
________
Okei, en vihaa ihmisiä joille paskaradiokanavat on suunnattu. Monet heistä ovat surullisia ja yksinäisiä. Jos hölinä radiossa antaa heille jotain lohtua, niin hyvä. Ehkä heitä huijataan, mutta ehkä huijattuna oleminen tekee heidät onnellisiksi.
Teen mitä tahansa muuta että välttyisin kirjoittamasta kirjaani. Pakenen mihin tahansa turhaan paskaan, esimerkiksi tämän merkinnän kirjoittamiseen, että välttyisin palaamasta tuohon upottavaan Word-tiedostoon ja sanomasta mitään tärkeää, mitään totta, mitään oikeaa.
Tiedän täsmälleen mitä ja miten pitäisi kirjoittaa. Mutta en kirjoita. Ihmisyys on mm. tällaista.
Joskus 15-vuotiaana kuuntelin tätå:
Anteeksi, siis tätä:
Nyt kuuntelin sen taas ja voi Luoja, voisin tappaa kenet tahansa, vaikka Muumipeikon.
Olen hämmentynyt ja pahoillani siitä että kirjoitin äskeisen virkkeen. Olen hyvin, hyvin pahoillani.
Hyi Saatana! että vihaan kaupallisten mainstream-radiokanavien puheosuuksia. Haluaisin elää kuin niitä ei olisi olemassa, mutta radiota on käytännössä mahdotonta kuunnella altistumatta niille enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Hyi Saatana että vihaan ihmisiä joille ne on suunnattu ja jotka lauhkean tahdottomasti alistuvat kuuntelemaan sitä väkinäistä, laskelmoitua, pakotettua, epä-älykästä, täysin yhdentekevää äänisaastetta.
Radio Rock, Radio Suomipop, NRJ, Iskelmä, voin vilpittömästi sanoa että mielelläni omakätisesti murhaisin niihin palkatut omahyväiset huomionkipeät hölisijät, joiden toimenkuva on onton puheaineksen tuottaminen tällä kaavalla:
1) Keksi jokin arkinen, "hassu" ja "samastuttava" puheenaihe ja puhu siitä sitten useiden minuuttien ajan. Tärkeintä on vain tuottaa ääntä ja teeskennellä spontaaneja "naurukohtauksia" lauseiden väliin. Noin 50 prosentissa tapauksista turvaudu aihepiiriin Naisten ja Miesten Hulvattomat Erot Parisuhteessa. (Hihihihihi!)
2) Piikittele muita juontajia "hellästi" ja "väsyneen heltyneesti". Tärkeässä roolissa on (möreä) miesääni, joka puhuu ohjelman mainosten taustalla ja kuuluttaa varsinaiset juontajat sisään; äänen tehtävänä on maalata juontajista tuttuja, inhimillisesti koheltavia ja sympaattisia persoonallisuuksia. Usein juontajat piikittelevät kuuluttajaäänelle takaisin. Tavoitteena on saada kuuntelijakin näkemään juontajat sydäntä lämmittävinä veijareina, Aivan Kuin Omina Ystävinä.
3) Paheksu, päivittele ja kauhistele jotain täysin yhdentekevää asiaa. Älä koskaan puhu mistään oikeasti tärkeästä, vaan valitse aina aihe josta laskeskelet suurimman osan ihmisistä olevan samaa mieltä ja nosta siitä sitten valtava haloo. Teeskentele olevasi moraalisen kauhistuksen vallassa asiasta, josta et oikeasti välitä paskan vertaa.
Kaikkein pahinta on että joka ikisestä hengenvedosta, joka ikisestä mainoksesta ja tunnarista kuulee että jokainen yksityiskohta on tarkkaan hiottu ja suunniteltu pyydystämään juuri kohderyhmä x tai kohderyhmä y. EIVÄTKÖ NÄITÄ KUUNTELEVAT IHMISET KUULE SITÄ? Miksi he suostuvat manipuloitaviksi?
On päivänselvää, että yllä mainittujen kaupallisten kanavien ihanneuhrit ovat seuraavanlaiset:
Radio Rock: Itseään rentona ja rehtinä kaverina pitävä, kognitiiviset kykynsä yliarvioiva Aito Suomalainen Mies, joka tykkää Raskaasta Musasta ja haluaa toisinaan Ottaa Kaljan tai Kolmekin (ja kirjoittaa seuraavana päivänä lakonisen hauskaksi tarkoitetun kuvauksen Kännikohelluksestaan XD). Ja tietysti viettää Laatuaikaa Jätkien Kanssa. Radio Suomipop: Lihava usean lapsen äiti, ei älykäs.
Iskelmä: a) ^ tai b) 50+-vuotias eläköitymistä odottava tai jo eläköitynyt Ihan Tavallinen Ihminen.
NRJ: Epä-älykäs teini tai henkisesti jälkeenjäänyt kolme-nelikymppinen aikuinen.
Argh. Eivätkö kohderyhmät tajua itse olevansa kohderyhmiä?
Hengailin keskiyöllä lauttasaarelaisen bensa-aseman puoliautiossa myymälässä rahapeliin syventyneen mustan miehen kanssa, ostin suklaapatukan ja tajusin että olen viime päivinä elänyt orvon Keskilännen nuorisorikollisen elämää.
En minä.
Ihanteeni on olla liikkeellä humalassa siihen aikaan vuorokaudesta jolloin tavalliset ihmiset ovat töissä tai koulussa. Yöaikaan täytän tehtäviäni Batmanina.
Voin todistaa että olen Batman. Voin todistaa. Mutta et kuitenkaan uskoisi.
Elämä on epätodellista. Epätodellista.
Istuin Jarlan kanssa metrossa ja näin taas tytön, jota rakastin joskus kaukaa.
No niin. Unohdin mitä asiaa mulla oli. Heh. He heh. He.
Ai niin. Näin unta jossa kirjoitin kirjasarjaa nimeltä "Life with a penis". Yksittäisten kirjojen nimet olivat "Life with a penis 1", "Life with a penis 2", "Life with a penis 3"... you get the point.
Tiedätkö sen vettä pitkin liikkuvan junan Henkien kätkemässä? Kirjastani on tullut se juna. Kirjani tuntuu siltä junalta nykyään. Olen kirjoittanut kuuluisista kummituksista kertovaa* kirjaani uudestaan ja siihen on hiipinyt tällainen fiilis. Outoa, koska kun syksyllä 2012 aloin kirjoittaa tätä, tässä ei todellakaan ollut Henkien kätkemän junan tunnelmaa.
*Yllättäen kirjani ei kyllä kerrokaan kuuluisista kummituksista. Yllättäen kuuluisat kummitukset ovatkin vain sivuhenkilöitä. Yllättäen tämä onkin tarina kahdesta maailman rusentamasta teinistä. Minusta ja Rebekasta.
Näistä asioista huolehtivat voimat joiden kanssa minulla ei ole mitään tekemistä.
Haluaisin irrottaa pääni hetkeksi vartalostani.
Miten tämä Army Dreamers liittyy mihinkään? Paskat siitä. Rakastan sitä vähän, tai aika paljon. Ilmeisesti kuuntelen nykyään vuonna 1958 syntyneitä naisartisteja. (Kate Bush. Joan Jett. Heillä on noin kahden kuukauden ikäero.) Voi vittu.
Nyt on 9.4. vuonna 2014. Eletään sitä kohtaa vuodesta joka jää aina mieleeni. Aina tähän aikaan vuodesta tuntuu siltä kuin kaikki olisi alkamassa alusta. Voimakkain kohta vuodesta. Muistan tarkasti mitä olen tehnyt täsmälleen tähän aikaan neljänä vuotena tästä taaksepäin.
Tämä vuosi eroaa kaikista edellisistä siinä mielessä että tänä vuonna kaikki todella alkaa alusta. Ottakaa minut vastaan, koska aion hypätä tuntemattomaan.
Huhtikuu 2010.
Aika lailla tasan neljä vuotta sitten kirjoitin viimeiset lauseet ensimmäiseen kirjaani. Joo, kirjoitin ensimmäisen kirjani 15-vuotiaana. En ole muistaakseni maininnut siitä täällä juuri mitään, sillä koko projekti on kauhistuttava, nolo salaisuus, joka tulisi hävittää ja polttaa. Tuhkat olisi imuroitava.
Se oli ihan hauska kirja. Ainakin se oli intohimoinen. Se oli trilleri 15-vuotiaista lesboista. Kyllä.
Vuosi myöhemmin, aika lailla tasan kolme vuotta sitten kirjoitin tätä sivua:
Oskar istui parin metrin päässä, lattialle viskattujen tyynyjen päällä, pää vasten viileää seinää, ja pani merkille että eräs hänen niin sanotun työnantajansa harrastuksista oli leikkiä tupakointiin liittyvillä esineillä ilman pienintäkään aikomusta tupakoida. ”Toissa yönä”, Witt sanoi kuin ohimennen, ”se tyttö.” ”Tyttö?” Oskar toisti hajamielisesti. ”Teille tuli kiire jonnekin.” ”Mistä sinä puhut?” Witt kohdisti katseensa Oskarin silmiin, jotka viestivät laiskaa ihmetystä. Syväluotaus venähti sopimattoman pitkäksi. Se ei häirinnyt Oskaria. Hän ei tiennyt mistä Witt puhui. Hänellä ei ollut mitään salattavaa. ”Ihmisen ydin piilee hänen vioissaan”, Witt sanoi lopulta, palautti katseensa sytyttimeen ja painoi liekin taas palamaan.
Jos menisin yhden lauseen pidemmälle, voisitte saada jonkinlaisen käsityksen siitä miltä tämä kirja näyttää, ja se taas tuntuisi sairaalta ja silloin joutuisin oksentamaan.
Tasan kolme vuotta sitten olin aika varma että kirjoitin maailmanhistorian parasta kirjaa. Ehkä kirjoitinkin. Luulen että kirjoitin. Yrgjhk.
Kaksi vuotta sitten kirjoitin:
Puhelin ehti ulista kahdesti ennen kuin jokin vastasi. Ihmisääni vastaaja ei ollut vaan jonkinlaista rahinaa ja ujellusta, ehkä tuulen ääntä. Aivan kuin lihallinen vastaaja olisi odottanut soittajan sanovan jotakin ensin. Siispä Oskar sanoi: ”Haloo?” Mitään ei hetkeen kuulunut. Sitten väritön ääni sanoi: ”Haloo?” Oskar vaikeni neuvottomana. Hänellä ei oikeastaan ollut mitään sanottavaa. Siksi hän sanoi: ”No haloo haloo.”
Meinasin laittaa tähän ihan toisen kohdan samasta luvusta, mutta kanttini ei sitten kestänytkään. Nauti nyt siis ontosta pelleilystäni. (Harjoittelen pokkaa vielä.)
Keväällä 2012 olin lakannut uskomasta kirjaani ja kaikkeen. Ajattelin ettei ketään tulisi kiinnostamaan. Maailma oli pimeyttä ja kuraa. En halunnut kuolla, mutten jaksanut elää. Vasta jälkeenpäin olen tajunnut miten vitun sekaisin olin. Peloillani ei ollut pohjaa. Demonini eivät olleet läheskään niin suuria kuin silloin kuvittelin.
Mulla oli melkein valmis kirja käsissäni ja se oli jännittävämpi kuin Millennium-trilogia ja älykkäämpi kuin Oscar Wilde, ja sitten heitin koko projektin järjettömissä depressiohöyryissäni nurkkaan ja kuvittelin että toivo oli menetetty. Toivoa ei ollut menetetty! Olisin voinut vain kirjoittaa sen saatanan (Saatanan) tarinan silloin loppuun. Masennuksella ja ahdistuksella ja muulla sellaisella paskalla on voima vääristää käsitystä todellisuudesta.
Hylkäsin siis kirjan täydellisesti, pyörin hetken pimeydessä ja aloin kirjoittaa jotain muuta.
Vuosi myöhemmin (eli tasan vuosi sitten, eli huhtikuussa 2013) kirjoitin sitten tätä sivua:
”Se on todella…” Rebekka sanoi ja haki hetken sanoja, ”– raskasta. Tai siis – minä rakastan äitiäni. Minä säälin häntä enkä halua että hänelle tapahtuu mitään pahaa – mutta silti aina kun seison hänen kanssaan samaan aikaan keittiössä alan nähdä tilaisuuksia tappaa hänet. Minun pitää pidätellä itseäni etten iskisi kuorimaveistä kylkiluiden väliin hänen selkäänsä.” Hän veti maastokuvioisen takkinsa taskusta Bob Marleyn sytkärin ja painoi liekin palamaan. Tuli maalasi oranssin naamion hänen kasvoilleen. ”Voisin vain sytyttää tämän huoneen palamaan”, hän sanoi ja liekki paloi hänen pupilleissaan. ”Minä hetkenä hyvänsä. Vaikka… nyt.” Hän nosti sormensa. Liekki hävisi. Hän katsoi minua synkästi. ”Jonain päivänä minä vielä tapan jonkun”, hän sanoi. ”En pysty rentoutumaan ennen kuin viimein jonain päivänä näen äitini makaamassa lattialla verilammikossa."
Lol, näetkö tässä nyt jonkin kuvion?
Jutuissani on tarkoituksella toistuvia ärsyttäviä yksityiskohtia, mutta niissä on muutakin kuin tupakansytyttimiä ja häilyviä tyttöjä. Ihan aidosti puhtaan sattuman takia Teokseni näyttävät nyt muodostavan tällaisen Itseään Toistavan Kokonaisuuden.
Haluan irrottaa pääni hetkeksi vartalostani.
Voi vittu mitä paskaa. Ihan sama. Ihan sama.
Miksi kopioin tähän tällaisia pätkiä? Ne eivät voi kuin antaa vääristyneen kuvan kyseessä olevista tiedostoista. Arvosta tätä vääristynyttä kuvaa, Simba! Hiljene kiitollisena, että annoin sinulle edes tämän!
Voi Luoja! Miten Simba liittyy tähän?
Elämäni on nykyään niin vitun epätodellista. Niin kuin aina tähän aikaan vuodesta.
Nähtiinkö me ratikassa?
Pokkaa. Vain ihan hitosti pokkaa. Jotta saisin tältä elämältä sen mitä haluan tarvitsen vain ihan helvetisti pokkaa.
Ja pokkaa saa vain harjoittelemalla. Nolaa, häpäise ja tuhoa itsesi niin monta kertaa että lopulta voit jatkaa matkaasi upottamatta naamaasi joka kerta syvälle käsiisi. Epäonnistu ja kaadu niin monta kertaa että lopulta nouset jaloillesi refleksinomaisesti edes ajattelematta sitä. Opettele näyttämään tyylikkäästi hullulta ja nauttimaan siitä että ihmiset luulevat sinun olevan psykoosissa.
Tämän ei pitäisi olla ongelma, koska mulla ei varsinaisesti ole vaihtoehtoja.
sunnuntai 6. huhtikuuta 2014
Haun avainsanat:
harri niemi ilkeä koirarodut ketunnäköiset isac elliot ilman paitaa
Mielestäni on mukavaa että joku varta vasten etsii ketun näköistä koiraa.
Lupaan olevani tulossa. Oikeastaan milloin tahansa.
Kaksi tapahtumaa:
Kohtasin entisen ruotsinopettajani bussissa. Tai en tiedä voiko sitä kutsua varsinaisesti kohtaamiseksi, koska hän ei tietääkseni nähnyt minua. Se oli silti outoa. Olisin voinut oksentaa. Pääni olisi voinut irrota. Voisin kirjoittaa kirjan psykologisesta suhteestani ruotsinopettajaani kolmena vuotenani yläasteella eikä se siltikään selittäisi kaikkea. En tiedä miksi se oli silloin niin vaikeaa ja kivuliasta.
Muistan kun eräänä keväisenä päivänä istuin tapani mukaan portailla ja odottelin oppitunnin alkamista, kun opettajani kulki ohitseni ja ojensi minulle korjatun ruotsinkokeeni. Otin kokeen vastaan ja katsoin tekstiä, jonka hän oli kirjoittanut paperin ylälaitaan: Den som går sina egna vägar behöver ingen karta.
.......... Se oli kauneinta mitä minulle on koskaan sanottu. Tiesin täysin mitä hän tarkoitti. Itse asiassa se oli niin hätkähdyttävää että muistan vain hoippuneeni pystyyn ja kävelleeni pois ja lukkiutuneeni vessaan kyynelehtimään ja hakkaamaan naamaani seinään.
Toinen tapahtuma:
Passini vanheni. Hankin uuden. Uusi passi taskussani kävelin Sörnäisissä juhlallisesti kauppaan ostamaan kaljaa. Haettuani kaljani hyllystä katselin vapaita kassoja ja huomasin että yksi heistä oli väsynyt tyttö kirjastani. Kävelin hänen luokseen ja laitoin kaljat kassahihnalle. "Moi", hän sanoi. Minä en muistaakseni sanonut mitään, koska tilanne oli epätodellinen. Hymyilin vain mielipuolisesti ja tuijotin jonnekin pois. En saanut mielipuolista hymyä naamaltani ja todistin henkilöllisyyteni uudella passillani ja katsoin kulmieni alta kuinka tyttö tutkaili passikuvaani. Kun tyttö kysyi "Haluutsä kuitin?" ja vastasin "Ei kiitos" ja vilkaisin häntä, näin että hänen silmissään oli intensiivisen hämmentynyt, huvittunut, nuorisorikollisella tavalla innostunut katse. Rakastin häntä.
Tajusin vähän aikaa sitten etten voi kääntää koko maailmaa ylösalaisin. Päätin siis asettaa itselleni henkilökohtaisen tavoitteen. Päätin näin:
Olen tyytyväinen sitten kun kirjojani on myyty enemmän kuin Suomessa on ihmisiä. Jos saavutan tämän tavoitteen, koen onnistuneeni siinä mitä yritin. Tällä hetkellä Suomessa asuu suunnilleen 5,5 miljoonaa ihmistä. 5,5 miljoonaa. Aion iskeytyä jonkun sieluun 5,5 miljoonaa kertaa. Tavoite on siis hulluuden rajamailla mutta toteutettavissa. 55 miljoonaa kirjaakin olisi vielä teoriassa mahdollista, ainakin pitkällä aikavälillä, mutta siinä liikutaan jo niin oksettavissa luvuissa että mielelläni sivuutan koko mahdollisuuden.
5,5 miljoonaa on Suomen mittakaavassa aivot räjäyttävän hyvin, mutta vielä vaatimatonta ja kotoisaa verrattuna Stieg Larssoniin, Dan Browniin, Nälkäpeliin tai Harry Potteriin. Tai Jo Nesbøøn. Jo Nesbø on myynyt 19 miljoonaa kirjaa. Ehkä voisin myydä 19 miljoonaa kirjaa.
En tiedä. En tiedä ovatko juttuni yleisinhimillisesti kiinnostavia. Luulisin että kyllä, mutta toisaalta ne ovat myös todella outoja ja kaikki saattaa olla harhaa. Voin vain kirjoittaa niin hyviä kirjoja kuin osaan. Sitten kun olen kirjoittanut tämän kirjan, aion ottaa hyvin määrätietoisen tappeluasenteen ja vakuuttaa joukon muita ihmisiä siitä, että olen jotakin jonka kohdalla on syytä pysähtyä. Aion olla todellinen pain in the ass (ja käyttää messiaanista karismaani). Tämä on välttämätöntä.
Nyt aion olla jonkin aikaa hiljaa. Tai ainakin hiljempaa. Viime aikoina olen hoitanut kaikenlaista sälää pois alta voidakseni keskittyä sataprosenttisella intensiteetillä kirjoittamiseen. Tämän merkinnän kirjoittaminen on viimeinen sälä, ja Taivas tietää että yritän tästä eteenpäin olla hankkimatta mitään uutta sälää sen tilalle.
Nyt on keskityttävä.
Jos haluan, voin kirjoittaa tämän kirjan valmiiksi ennen kesää. Ainut potentiaalinen este olen minä itse. Olen estänyt itseäni kirjoittamasta tämän tarinan loppuun jo tarpeeksi monta vitun kertaa; nyt haluan heittää itseni väkivaltaisesti ja verisesti sivuun ja päästä voittajana eteenpäin.
Helvetti sentään. Käännä murehtija pois päältä ja käännä unelmoija päälle.
