maanantai 25. elokuuta 2014

Okei! Syteen tai saveen saatana

Teenkö tämän oikeasti? Okei.

Alla otteita kirjasta jota kirjoitan. Olen luvannut tehdä tämän jo hyvin, hyvin monta kertaa. Olen pyytänyt Teitä jo ainakin kahdesti antamaan sattumanvaraisia sivunumeroita, joiden kohdalta haluatte nähdä katkelmia.

Kirjan nimi oli pitkään Post mortem. Mutta sen nimi taitaa sittenkin olla Elossa. Olli Brander: Elossa. Alla on siitä katkelmia. No niin. Tässä ne ovat. Nämä sivunumerot minulle heititte. Oma syynne. Nyt se tapahtuu. Tämä on suuri hetki. Syyttäkää itseänne. Dramaattista musiikkia.

Dramaattista musiikkia? Joo, kuuntele dramaattista musiikkia! Valitse jotain hyvää musiikkia ja kuuntele sitä samalla kun luet näitä. Kokeile tehdä niin, se tekee hyvää.

Selitän tästä ensin jotain. (Voit toki skipata tämän osuuden.) Oli ensinnäkin kiinnostavaa juosta kirja pikavauhtia läpi ja irrotella siitä kappaleita sieltä täältä. Huomaan että kirjassa on outo rakenne. Tämä kirja on jotain ihan muuta kuin se kirja jota lähdin syksyllä 2012 kirjoittamaan.

Silloin aloin kirjoittaa kreisiä juttua masentuneesta maailmaa ja ihmisiä vihaavasta pojasta, joka epäonnistuu itsemurhassaan ja saa sitten kuolleelta isoisältään tekstiviestin, jossa tämä kutsuu hänet Barentsinmeren rannalle. Hän lähtee matkalle pohjoiseen Suomen halki ja alkaa tavata rakastamiaan/vihaamiaan kuolleita kuuluisuuksia ja kokee näiden kanssa hulluja asioita. Se oli lähtöasetelma, mutta tästä tuli vahingossa tarina kahdesta nuoresta ihmisestä, joilla on mahdollisuus elää.

En tiedä. En osaa sanoa, kuinka hyvin mikään välittyy tässä. Kun lähes 400-sivuisesta kirjasta irrottaa tällaisia pikku palasia epätasaisin väliajoin, flow tietysti särkyy. Ette tiedä mihin nämä hetket liittyvät. Mikä niiden tehtävä on. Mitä tapahtui ennen niitä ja mitä tapahtuu niiden jälkeen. Kirjassani on tietty flow.

Otteet kirjan alkupäästä eivät näytä otteilta "romaanista". Tiedän. Näiden otteiden perusteella vaikuttaa myös siltä kuin kuolleet henkilöt vaihtuisivat suunnilleen joka sivulla. Todellisuudessa tietyt henkilöt tulevat mukaan jo alkupuolella ja kulkevat mukana tarinan loppuun asti.

Tämän kirjan kirjoittaminen on ollut joko hyvin hauskaa tai täyttä kidutusta. Hyvin pitkään tämä oli vain ja ainoastaan täyttä kidutusta. Tähän piti löytää tietty pervo Harry Potter -viba. Tämä on ollut yllättäen paljon, paljon vaikeampaa kuin muiden kirjojeni kirjoittaminen. Tämän kirjan on kirjoittanut ihminen, joka on ollut samalla oikeasti pihalla ja vihainen ja surullinen.

Vasta nyt olen saanut homman toimimaan. Vasta nyt. Siihen tarvittiin se että astuin ulos ja aloin elää. Osasin ennenkin kirjoittaa ihmisistä jotka ovat olleet sata vuotta kuolleita, mutta luullakseni vasta nyt osaan kirjoittaa tytöstä joka elää. Hyvin omituista. Olen kirjoittanut tätä kirjaa monta monta MONTA kertaa uudestaan ja vasta tällä kerralla se alkaa oikeasti näyttää joltain.

Uskon tähän nyt. Vasta nyt uskon tähän oikeasti. Tämä ei ole huono kirja. Uskon tähän jo itse. Siksi saatte olla pitämättä siitä. Love it or hate it.

Haluan tietää mitä oikeasti ajattelet, aina. Minut saa murskata, aina.

Annoitte monta! sivunumeroa, joten jos tästä haluaa oikeasti sanoa jotain, sille täytyy varmaankin omistaa hetki aikaa. Kiitos jos omistat hetken elämääsi minulle.

Kaikessa rauhassa. (Nämä voi kyllä juosta nopeasti läpikin ja kertoa välittömät vaikutelmat. Ihan miten haluat.)

----- Turha esipuhe loppuu tähän. -----

Oletko valmis?

Ei helvetti.

Ei helvetti.

Ei helvetti!

Otteita valitsemiltanne sivuilta:




SIVU 1: Jos olet päättänyt tappaa itsesi keskiyön jälkeen, voit viettää viimeisen päiväsi esimerkiksi näin:

##################
SIVU 4: Aloittaisin viemällä heidät ikkunan luo ja osoittamalla sormeni kohti taivasta: ”Kuuntele. Olet tällä hetkellä mukana kierroksella ympäri aurinkoa. Matka ei ole ilmainen, mutta olet päässyt mukaan, joten nosta hetkeksi katseesi iPhonestasi ja tunne liike.”

##################

SIVU 15: Ylitän hiljaisen suojatien. Punainen valo palaa, mutta who cares. Vastaan kävelee vielä pari urheiluhullua. He tuijottavat minua ja kun olemme ohittaneet toisemme, kuulen heidän pärskähtävän oudosti. Käännän päätäni ja kohtaan toisen kiiluvat silmät. Hän kääntää katseensa ja jatkaa matkaa, minä käännän katseeni ja jatkan matkaa.

Ei se mitään. Se kuuluu asiaan. Kaikkia ihmisiä, joita koskaan olen ihaillut tai kunnioittanut, yhdistää se, että aikanaan heille naurettiin siksi että he tekivät mitä heidän oli tehtävä. Sanoivat mitä heidän oli sanottava. Rakastivat sitä jota rakastivat, taistelivat taistelut jotka oli pakko taistella. Näyttivät siltä keitä olivat.

##################

SIVU 17: Itseään ei voi pakottaa onnelliseksi. Olisipa mukava jos voisi. Maailmassa on nimittäin niin paljon kauneutta. Suru ja pelko on jonkinlainen verho minun ja kaiken kauneuden välissä. Kuin et koskaan olisi oikeasti paikalla: kävelet jonakin aamuna keskellä päihdyttävää vihreää kesää ja katselet ympärillesi ja ajattelet että voi kunpa voisin oikeasti olla täällä.

Toivon ylläpitäminen on rankkaa kokopäivätyötä. Ehkä pitäisi vain luopua yrityksestä kokonaan, upota synkkään epätoivoon ja antaa itsensä yllättyä hyvyydestä, joka kenties lopulta kävelisi vastaan. Mutta en tiedä osaanko luopua yrityksestä. Mieluummin kuolen.

Nostan Metron viereiseltä istuimelta ja katson etusivua.

Tuijotan Isac Elliotin kasvoja. Hän on 13-vuotias ja suloinen teinitähti ja tuijotan hänen kasvojaan ja ajattelen että kohta sinä olet kuollut. Kohta sinä olet 83-vuotias eikä ainutkaan lapsi enää tiedä kuka sinä joskus olit. Ja sitten sinä olet kuollut, ikuisesti.

##################

SIVU 27: Suljen silmäni ja nojaan hetken tuuleen. Tihkusade kiitää tuulessa vaakasuoraan mereltä päin ja lyö päin naamaani. There is a light that never goes out on viimeinen laulu jonka koskaan tulen kuulemaan.

Avaan silmäni ja näen horisontissa suuren risteilyaluksen. Se on kirkkaasti loistavien ikkunoiden täplittämä. Keitä siellä on? Keitä he ovat? Keitä he oikeasti ovat? Voisiko joku heistä pelastaa minut?

##################

SIVU 36: ”Sitä kutsutaan toivoksi.”

Hätkähdin ja käännyin katsomaan taakseni. Vanha sänkinen spurgu tuijotti penkiltä takaisin. Hänen kädessään oli kaljapullo ja likainen iho oli arpien peitossa ja hän näytti tutulta, mutta en osannut yhdistää naamaa mihinkään, koska olin vain helvetin hämmentynyt. KUULIKO HÄN AJATUKSENI??????? Olinko puhunut ääneen? Mitä juuri äsken oli tapahtunut?

##################

SIVU 45: Jeanne d’Arc oli ollut tärähtänyt ranskalainen teinityttö, joka oli elänyt 1400-luvulla ja alkanut kuulla ääniä Taivaasta.

##################

SIVU 54: Nainen käänsi taksin isommalle tielle.

”Oletko menossa keskustan suuntaan?” hän kysyi pehmeällä, hiljaisella äänellä ja katulamppujen oranssi valo juoksi hänen rattia puristavien käsiensä yli.

Nyökkäsin. Sitten tajusin ettei hän ollut nähnyt nyökkäystäni ja sanoin:

”Kyllä.”

”Mikä sinun nimesi on?”

Olin hetken hiljaa. Miksi hän halusi tietää nimeni?

”Rentoudu!” nainen sanoi katse yhä tiessä ja ojensi kätensä koskettaakseen lyhyesti olkapäätäni. ”En aio raiskata sinua!”

”Tommi.” Hymyilin ahdistuneena. ”Minun nimeni on Tommi.”

Nainen hymähti hiljaa.

”Tommi”, hän sanoi, ”sinun ei pitäisi koskaan aliarvioida muukalaisten ystävällisyyttä. Luota vähän enemmän.”

Tuijotin hänen huppuun kätkettyä profiiliaan. Olin kuullut hänen äänensä aikaisemminkin.

"En luota keneenkään", sanoin.


##################

SIVU 69: ”Helsinki”, hän totesi ja oli sitten jonkin aikaa hiljaa. Hänen äänessään oli outo sointi, kuin hänen äänensä olisi ollut fyysisesti vanhempi kuin hän itse. ”Tunnen yhden suomalaisen. Tai tunsin joskus kauan sitten. En osaa sanoa kuinka kauan siitä on. Hänen nimensä oli Maila Nurmi.”

”Maila Nurmi”, minä toistin.

James Dean nyökkäsi laimeasti.

”Hän oli Hollywoodin kuuluisin vampyyri. Vampira. Valvoin monta yötä hänen kanssaan. Me vain juttelimme.”

##################

SIVU 84: Erään oven jälkeen vastaan tuli yllättäen muutama alas laskeva porras, ja tein lyhyen ilmalennon ennen kuin rämähdin alemmas junan käytävän lattialle. Löin pääni seinään, ja jäin tähtiä silmissäni kontalleni ennen kuin tunsin jonkun tarraavan minua takkini selkämyksestä.

Käsi nosti minua ylöspäin, ja käännyin pökerryksissä katsomaan sen omistajaa vain nähdäkseni, ettei minua nähtävästi pidellyt kukaan – en nähnyt takanani ketään.

Katsoin sivulleni ja näin käytävän seinällä varjon joka oli kiinnittynyt minun varjooni. Mikä hyvänsä minuun oli tarttunut, se oli näkymätön mutta heitti varjon seinälle.

##################

SIVU 94: ”No niin, Tommi”, hän sanoi sitten ja kääntyi kannoillaan. Hän lähti kävelemään hitaasti kohti leiskuvaa takkaa eikä vieläkään katsonut minua.

”Yritätkö iskeä minua?” kuulin kysyväni.

Miksi vitussa sanoin niin? Olin aina ollut mestarillisen hyvä antamaan huonoja ensivaikutelmia ja pilaamaan kaiken hyvien ensivaikutelmien jälkeen.

Hemingway ei reagoinut kysymykseeni. Takan saavutettuaan hän pysähtyi ja kääntyi. Hän seisoi tulen edessä kuin höyryävä varjo ja tuijotti minua hämärän läpi.

”Kysymys kuuluu”, hän sanoi, ”mitä Jumalan nimessä sinä oikein kuvittelet tekeväsi?”

Istuin nojatuolissani ja vastasin sanattomana hänen tuijotukseensa.

##################

SIVU 101: ”Iltaa”, Harry Houdini huikkasi. ”Saanko kysyä kuka olette?”

En sanonut mitään. Seisoin varjoissa ja toivoin ettei hän erottanut kasvojani. Ehkä jos en liikkuisi vähään aikaan, hän antaisi lopulta olla ja kääntyisi taas pois.

”Haluaisitteko tulla lähemmäksi?” Harry Houdini tiedusteli ystävälliseen sävyyn.

”Tönäisette minut reunan yli”, minä sanoin.

”Höpsis”, Harry Houdini sanoi.

”Sinä – te olette kuollut”, minä sanoin.

”Vai niin?” Harry Houdini sanoi kohteliaan uteliaana.

Hengitin hitaasti sisään ja ulos.

##################

SIVU 102: Pidin kiinni savupiipusta ja yksinäinen tuulenpuuska sai minut kiristämään otettani.

Houdini kääntyi ja hymyili.

”Älä pelkää”, hän sanoi. ”Et tule putoamaan.”

”En minä putoamista pelkää”, sanoin, ”vaan sinua.”

”Ymmärrän kyllä”, Houdini sanoi. ”Kukapa ei?”

Hän nosti katseensa taas taivaaseen muttei kääntynyt pois. Tuijotin hetken hänen kuun valaisemaa profiiliaan ja katsoin sitten sinne minne hän katsoi.

Kesti hetken ennen kuin varmistuin siitä etten nähnyt harhoja: tähtien edessä ilmassa jossain talon yläpuolella lenteli omituisia hopeisia välähdyksiä. Ne ikään kuin uivat yläpuolellamme, siellä täällä, välähtelivät näkyviin ja katosivat näkyvistä, kuin kalat avaruudessa.

”Mitä nuo ovat?” kysyin.

”En ole varma”, Harry Houdini sanoi. ”Haluatko nähdä jotain jännittävää?”

”Mitä?”

Houdini heilautti kättään kutsuen minut lähemmäs.

##################

SIVU 122: George Harrison ei ollut syyttä saanut nimeä the Quiet Beatle. Hän ei puhunut mitään vaan ajoi vain ajatuksiinsa vaipuneena eteenpäin – välillä hän hyräili jotain itsekseen, hyräili jotain yksitoikkoista ääntä joka kuulosti melkein mantralta, mutta enimmäkseen hän oli hiljaa, niin hiljaa, että melkein säikähdin kun hän lopulta rikkoi hiljaisuuden:

”Särkeekö pahasti?”

Meni hetki ennen kuin sain suuni auki – kuivunut veri oli liimannut huuleni yhteen:

”Ei”, valehtelin.

##################

SIVU 168: Olimme eri luokilla mutta samalla luokka-asteella ja hän oli tyhmin ihminen jonka olen koskaan tavannut. Hän oli täysi idiootti, siinä mittakaavassa että jouduin joskus haukkomaan henkeäni kun hän puhui.

##################

SIVU 171: ”Mikä hätänä?” kysyin hymyillen. ”Minähän haluan vain leikkiä.”

Puhalsin taas. Ja taas. Ja taas. Puhalsin vielä kerran. Sitten tajusin että joku seisoi ovensuussa ja katseli minua.

Hätkähdin ja katsoin oven suuntaan. Tyttö oli huoneessa. Hän seisoi oven vieressä. Rebekka seisoi oven vieressä. Hänen kädessään oli höyryävä kulho. Hän nojasi ovenpieleen ja katsoi minua vakavana.

”Mitä sinä teet?”

En osannut vastata, sillä en tiennyt mitä tein.

##################

SIVU 194: ”En minä haluaisi olla paha. Mutta…”

Hän vaikeni ja laski katseensa.

Kun lause ei jatkunut, minun oli lopulta sanottava jotain:

”Se, joka haluaa olla hyvä, on hyvä.” Otin taas askelen lähemmäs. ”Etkö sinä näe sitä? Oikeasti pahat ihmiset eivät edes halua olla hyviä, koska he eivät näe mitä hyötyä myötätunnosta ja rohkeudesta olisi heille.”

Rebekka sulki silmänsä ja hymyili. En oikein saanut selvää hänen hymystään.

Miksi se näytti niin surulliselta?

Miksi hän näytti niin helvetin surulliselta?

”Sinä”, minä jatkoin, ”olen pahoillani, mutta sinä olet vilpittömin ja jännittävin ja kaunein ja elävin ihminen jonka minä olen tavannut pitkään aikaan. Mahdollisesti koskaan.”

”Lopeta.” Rebekka painoi toisen kätensä silmilleen. Sitten hän laski kätensä silmiltään ja katsoi minua näyttäen siltä kuin olisin sanonut jotain väärin – mitä hittoa – en osannut arvioida oliko hän vihainen vai surullinen: ”Lopeta. Tuo on oksettavaa. Sinä et tiedä minusta mitään. Älä vedä mitään johtopäätöksiä. Sinä et tiedä minun elämästäni mitään.”

##################

SIVU 209: Rebekka vilkaisi epätoivoisesti ympärilleen.

”Mutta kuka sen on laittanut soimaan?” hän kysyi. ”Eikö täällä ole ketään – voi vittu eikö täällä –”

Hän nojasi kätensä soittopöytään. Sitten hän painui pöytää vasten hitaasti kuin olisi saanut äänettömän sydänkohtauksen. Kuin joku olisi juuri ampunut äänettömän luodin hänen kylkeensä. Kuin hän olisi äänettömästi alkanut kuolla.

Astuin askelen lähemmäs:

”Mitä nyt?”

Rebekka ei vastannut. Hänen kasvonsa hehkuivat hämärässä ja hän oli puristanut silmänsä kiinni kivusta.

Hän ei itkenyt, sitä se ei ollut. Se oli yksinkertaisesti kipua.

Jeff Buckleyn kitaran viimeiset soinnut värähtelivät ilmaan. Astuin toisen askelen lähemmäs. Epäröin hetken ennen kuin tartuin Rebekkaa varovasti olkapäästä.

”Mitä nyt?” toistin. Hänen takkinsa kangas vasten kättäni. ”Oletko kunnossa? Meidän on päästävä pois täältä.”

##################

SIVU 221: ”Niin.” Hänen silmänsä tuijottivat sumeina edessä olevaa autotietä. ”Nukuin ehkä 10 minuuttia. Mihin meillä on kiire?”

”En tiedä. Tai siis Salvador Dali vain tuli repimään minut sängystä. Eikö hän herättänyt sinua? Ihan helvetin outoa. Hän ei halua että sinä tulet mukaan.”

Rebekka rypisti kulmiaan. Hän piti katseensa autotiessä, mutta hänen silmänsä terästyivät hieman:

”Miksei?”

”En tiedä. Muistatko kun Michael Jackson kiljui että ’pysy kaukana tuosta tytöstä’?”

”Joo”, Rebekka pärskähti ja pyyhki peukalollaan silmäänsä. ”Se oli tosi outoa.”

##################

SIVU 246: Minä olisin mennyt vasemmalle, koska tuntui että kaupunki ja maailma oli siinä suunnassa, mutta paskat siitä, paskat kaikesta, lähdin hänen peräänsä. Kysymättä enempää kysymyksiä vaikka olin täysin varma siitä että hän oli valehdellut.

Olimme ehtineet ottaa kymmenen askelta, kun tajusin seisovani ystävällisesti hymyilevän naisen edessä ja säpsähdin tietysti kauhusta. Mistä hän oli tullut?! Puun takaa? Tien laidassa olevat puut olivat liian ohuita. Hän oli vain ilmiintynyt.

Naisen kasvot olivat ystävällisimmät kasvot jotka olin eläissäni nähnyt.

Nainen ei katsonut minua. Hän katsoi Rebekkaa ja näytti epäröivän hetken ennen kuin ojensi tälle kätensä ja hymyili ystävällisesti ja sanoi:

”Anteeksi karu herätys. Nimeni on Amelia Earhart. Olen lentäjänne tänään.”

##################

303: Kenties tämä oli älykästä psykologista peliä, jota en vain ymmärtänyt; olihan hän nero shakissa. Tai kenties hänellä oli vain ollut aikaa ajatella. Tätä en joka tapauksessa ollut odottanut. Olisin odottanut pikemminkin maanista yksinpuhelua juutalaisten salaliitosta. Kuka olisi osannut arvata, että Bobby Fischer paljastuisi ihmisystävällisemmäksi ihmiseksi kuin minä?

Harry Houdini oli kai ollut oikeassa. Minun olisi pitänyt kadottaa itseni. Jonkun olisi pitänyt rikkoa tylsä suojamuurini ja typerät defenssimekanismini ja lyödä minua muutaman kerran kunnolla kasvoille.

Sitten yhtäkkiä:

Hämärä.

”Helkkari”, Billy the Kid kommentoi hiljaa. Hän lojui tuolissaan kädet pään takana ja katsoi lumoutuneena ulos.

Minäkin katsoin ulos.

Taivas oli yhtäkkiä pimennyt. Kuin sähköinen, tummansininen pimeys olisi vain kirjaimellisesti pudonnut joen ylle. Olimme hupun alla. Tuuli oli voimistunut ja joen vesi juoksi yhtäkkiä valtavalla vauhdilla eteenpäin.

Oli tulossa myrsky.

”No niin”, sanoi Thomas Edison. Hän oli pysähtynyt pöytämme viereen höyryävä kahvikuppi kädessään. Pöydällä palavan kynttilän valo tanssi hänen kasvoillaan. ”Ne ovat lähellä.”

Hän sanoi sen äänellä, joka kuulosti siltä kuin koko maailma olisi ollut loppumassa.

##################

323: Marilyn nauroi heleästi.

”Voi Tommi!” hän huudahti. ”Voi –”

Hän pysähtyi kesken lauseen. Hän pysähtyi ja katsoi ylös. Mitä helvettiä oikein tapahtui? Mitä tapahtui jossakin maailmassa, joka oli näkymätön minulle muttei hänelle?

”Tommi”, hän sanoi sitten. ”Tommi. Tommi –”

Sitten hän vain painoi itsensä syliini. Halasin häntä. Tunsin kuinka hänen ruumiinsa vapisi.

”Auta minua”, hän kuiskasi.

”Miten?” minä sanoin ja tunsin voimatonta epätoivoa. Katselin kalpeaa varastohuonetta hänen olkapäänsä yli. ”Miten?” kuiskasin tuskaisesti. ”Miksi sinä tapoit itsesi?” Maailma hotellin ulkopuolella kuulosti siltä kuin se olisi ollut repeämässä irti. ”En voi auttaa sinua.” Ehkä varaston ulkopuolella ei olisi enää mitään kun astuisimme ulos. ”En voi auttaa sinua. Olen pahoillani.”

Irrottauduin hänen otteestaan ja hapuilin oven auki takanani.

Astuin taaksepäin.

”Minun on pakko löytää hänet”, sanoin. ”Olen pahoillani.”

Käännyin juoksuun ja viimeisessä välähdyksessä ehdin nähdä Marilyn Monroen ilmeettömät sairaat kasvot varaston kelmeässä valossa, jonne jätin hänet kuin hautaan.

##################

336: Katsoin Rebekkaa. Hän katsoi minua. Tunsin oudon sykähdyksen sisälläni, kun käsitin että me olimme tässä kahdestaan: että hän oli ainut ihminen maailmassa, johon luotin täydestä sydämestäni, ja että minä olin samaa hänelle.

Voi helvetin helvetin helvetti. En todellakaan tiedä mitä tähän voi sanoa. Kukaan muu kuin minä ei ole koskaan aikaisemmin lukenut näitä lauseita. Mutta ilmeisesti ne ovat olemassa. Nyt ne ovat olemassa.

Mutta yritä sanoa jotain. Ajattele vaikka että olet ensimmäinen ihminen joka saa kommentoida Harry Potteria ja viisasten kiveä. Yritä sanoa jotain. Yritä sanoa jotain.

37 kommenttia:

  1. tässä olisi tietty houkutus olla eka! kommentoija, mutta en taida uskaltaa nyt edes vilkaista tätä. palaan astialle kun sieluni on siinä kunnossa ja hetki on oikea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyi vittu että säikähdin kun näin että joku on kommentoinut tätä. Onneksi et ollutkaan lukenut sitä. Huh!

      Poista
  2. You know, sun ei tarvitse selitellä niin vitusti.
    Ollaan jo sun puolella.
    En sano vielä muuta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oh. En halua selitellä. Toisaalta kirjoittamisesta kirjoittaminen on hauskimpia asioita joita tiedän. Elän lujaa.

      Sano joskus muuta. Ei nimittäin riitä että en omasta mielestäni ole toivoton paska. Jonkun muun pitää kertoa minulle olenko toivoton paska vai jotain muuta, niin sitten tiedän mihin suuntaan liikkua. Juuri nyt minun täytyy nukkua.

      Poista
  3. Ensin olin silleen 'mitä hemmettiä, eihän tosta voi tulla mitään' mut sait mut todellakin yllättymään positiivisesti. Toivottavasti pääsen vielä joskus lukemaan koko kirjan. Et tosiaan oo mikään toivoton paska.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo. Ihmiset ajattelevat toistuvasti että olen täysin hukassa, mutta sitten en olekaan täysin hukassa. Pärjään salaa.

      (Mietin oletko joku jonka olen tavannut. Olen tavannut niin monta ihmistä kattoihin liittyvissä kuvioissa tänä kesänä, että voisit olla montakin henkilöä.)

      Poista
    2. Ei me kyllä koskaan olla tavattu. Ehkä vielä joskus.

      Poista
    3. Vielä joskus, vielä joskus!

      Poista
  4. Tietystikin nää otteet on vaan murto-osa kokonaisuudest, ja se kokonaisuus voi näyttäytyy huomattavasti monimutkaisempana ja monivivahteisempan, mut ainakin nää pätkät vastas tavallaan mun ennakko-oletuksia: tää on vaan alkua. Sä tuut tekee viel jotain paljon parempaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sano enemmän!

      Mitä puuttuu?

      Poista
    2. Koska jos voin tehdä vielä jotain paljon parempaa, se paljon parempi voi olla tämä kirja.

      Lisäkysymys: onko kysymys "tämä on julkaisukelvotonta roskaa" -tason puutteesta vai "tämä ei ole kovin korkeaa kulttuuria" -tason puutteesta? Jälkimmäinen on toivottavaa, ensimmäinen on ongelma.

      Poista
  5. mun piti just viime yönä linkata sulle Buckleyn livevedot Mojo Pinistä ja Dream Brotherista. viime päiviin liittyen.

    VastaaPoista
  6. varmaan lievästi ärsyttävää, kun kaikki sanoo samaa, mutta palaan itse tekstiin vielä joskus myöhemmin jotenkin.

    VastaaPoista
  7. Ihmiset ovat liian pidättyväisiä. Sanokaa nyt jotain konkreettista. Haluaisin tulla mieluummin murskatuksi kuin elää epätietoisuudessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei fragmenteista voi sanoa konkreettista, pahoitteluni. "Kehityskelpoinen" on se, mikä tulee tästä mieleen. En ole pettynyt, mutta lähinnähän näistä tulee vähän hämmentyneempi olo. Jään seuraamaan kehitystä ja sitä miten tää lähtee kustantajille aikanaan.

      Ja komppaan Arsia. Älä piirrä ittelles tulevaisuutta valmiiks ja hirttäydy siihen. Sä elät ja sitä myötä niin sun tekstitkin, ja kirjoittaminen. Ymmärrän hyvin että haluat jakaa vaan tietyt asiat ja ne mahtuu tiettyihin romaaneihin, mutta mua jäi häiritsemään sun ajatus siitä, että kaiken pitää mennä debyytillä läpi. Älä määritä jo nyt, että oot tähdenlento taikka nuori Rimbaud (tai Rowling) joka lyö heti läpi. Ihan yhtä lailla kun sä nyt opettelet sosialisoitumaan ja kehityt siinä, niin tekee sun kirjoittaminenkin. Se jalostuu elämän, kokemuksen, elämänkokemuksen ja kaiken muun mukana. Sulla on lahja, mutta sä et voi olla vielä valmis, mä uskon että sulla on ainekset parempaan. Vaadin lupausta siitä, että jatkat, vaikka esikoinen myis vaan 37 kappaletta.

      Uskon että saavutat tavoittees. Vaikka oonkin arvostellut niitä monesti liian suuriksi ja määritteleviksi. Kunhan elät ja kirjoitat. Piste.

      Poista
    2. Mulle tuli vain mieleen, et miks sä et kirjoita suoraan englanniks, koska sun tekstis kuulostaa jo valmiiks käännössuomelta tai siltä kuin olisit lukenut vain tietynlaisia kirjoja/katsonut tietynlaisia elokuva englanniksi tai englannista suomeksi käännettynä/tekstitettynä, minkä takia se teksti ei oikein kuulosta edes suomelta, vaan finglanniksi kirjoitetulta elokuvasynopsikselta? Jos haluut oikeesti "lyödä läpi" laajemmin, niin englanninkielisellä kirjallisuudella on siihen vitusti paremmat mahdollisuudet, enkä mä tiedä menettäiskö toi teksti yhtään mitään tai toimisko se jopa paremmin, jos se olis kirjoitettu suoraan englanniksi, koska sieltä sen ominaisrytmi, -ääni ja -tempokin on peräisin.

      Minkälaista kirjallisuutta sä oot tähän mennessä lukenut yleisesti ja onko kukaan koskaan suositellut sulle oikeesti hyviä kirjoja, joita kannattaa lukea? Senkin takia on niin tärkeetä nähä muita ihmisiä ja oppii niiltä uutta, koska muuten ei oikein tiedä, mitä kantsii ees lukee ja jää helposti vain tosi yksipuolisiin juttuihin kiinni.

      Mun mielestä sun kieles ei voi vielä ihan löytää autenttisinta ilmaisuvoimaansa, koska se ominaisrytmi, josta se on peräisin on eri kielen kuin se, millä se on kirjoitettu ja sen takia se suomeksi luettuna vaikuttaa jotenkin lavastetun oloiselta tai siltä kuin se olisi jostain amerikkalaisen elokuvan trailerista, eikä just suomalaisesta vereslihasta ja persmutuelämäntuntumasta.

      Mun mielestä tää on aika ratkaiseva kela, jota sun kannattais miettiä, että sun juttus pääsis oikeesti lentoon ja vapautumaan niin, et se vois tulla oikeesti kokonaan ja täysillä, eikä vain puoliks tai sinne päin.

      Anna vaan mennä oikeesti itsenäs ja yritä löytää se oma äänes, joka on peräisin sun verestäs, sydämestäs ja juuristas, eikä jonkun muun tai jonkun lavastuksen, koska sillä on oikeasti ihan vitun paljon väliä, millä ja millaisella kielellä kirjoittaa, koska sen kielellisen ilmaisun taso on sen voiman laajuus, jolla se tietoisuutta avartaa ja luo uusia todellisuuksia

      Poista
    3. Ja siis vittu nuori Rimbaud ei koskaan lyönyt läpi, koska oli homo ja nussi enoa + Miki Liukkonen on kieltämättä varmaan yks suomen historian huonoimmista kirjoittajista ja on käsittämätöntä, miten kukaan voi oikeesti pitää sitä dilleä yhtään minään ja on oikeesti loukkaus menestyä sen kaltaisessa maassa, joka nostaa sellaisia pellejä esiin

      Poista
    4. tässä on kaikki sanottu

      Poista
    5. Hyvin kiinnostavia ajatuksia, kiitos!

      Tuukka: Mitä hämmentyneempi olo käytännössä tarkoittaa? Onko se huono asia?

      En _halua_ olla valmis! Tämän kirjan kirjoittaja on 18-19. Hän ei ole valmis vaan helvetin sekaisin. Ehkä joskus olen valmis. Sitten kun kirjoitan viimeisen eli luultavasti viidennen kirjani. Mutta siihen on vielä vähintään kymmenen vuotta aikaa ja silloin kaikki on toisin.

      Kirjallisuuden suurimpia ongelmia on että ihmiset kirjoittavat sitä liian vanhoina, vaikka todellisuudessa nuoruudessa on usein se voima joka tekee asioista totta ja kaunista.

      Tuomio: Mietin tätä tänään lentokentällä pitkään. Vastaan tähän paremmin seuraavassa postauksessani.

      Taidan olla todella epäkiinnostunut kielestä. Huomioni on muualla. Asioissa. Voisin tietysti antaa kielelle enemmän arvoa, koska se on väline jolla kerron asioista.

      Kirja on kirjoitettu samalla äänellä kuin tämä blogi. En halua muuttaa ääntä, koska se on minun. Varmasti kieleni kehittyy tästä eteenpäin kun elän ja hengitän maailmassa, mutta tämä on se mikä tulee luonnostaan tällä hetkellä. En halua tietoisesti pakottaa sitä muuksi. Näin ilmaisen miltä musta tuntuu. Ehkä se selittyy sillä että pop-kulttuuri oli pitkään juttu, joka piti elämässäni sitä paikkaa jota muiden elämässä pitivät oikeat ihmiset.

      Kiitos todella paljon ajatuksista!

      Poista
    6. Sun kantsis oikeesti mennä vaikka Oriveden opiston kirjoittajalinjalle tai johonkin kurssille, missä annetaan vertaispalautetta ja on muita samanikäisiä kirjoittajia yms, koska yhdessä kehittyy niin paljon paremmin. Sä voit oppia sun oman jutun vaan, jos sä meet kattoo, mitä kaikkee kirjoittamista on olemassa

      Poista
    7. Ei ikinä. Älä nyt käsitä väärin, tarkoitin siis sanoa että ei ikinä.

      Poista
    8. Ok, ei se mitään, mut osaatko sanoa miksi ei ikinä? Jos se nimittäin johtuu siitä, että ujostuttaa ja pelottaa näyttää tekstejä muille, niin uskon, että aika monella muulla on sama ongelma ja siitä oikeesti vaan pääsee yli. Olisi vaman hyvä saada palautetta myös ihmisiltä suoraan niin että voi osallistua keskusteluun ja kehittyä sen kautta - näin virtuaalisesti keskustelu jää usein jotenkin vajaaksi... ja kritiikki on helpompi kiertää, kun siihen ei tarvitse reagoida suoralta kädeltä.

      Mutta se on kyllä ihan totta, että jos haluaa kirjoittaa, kehittyä siinä ja oppia, on jossain vaiheessa melkein välttämätöntä tulla osaksi jotain yhteisöä, joka tukee, kannustaa ja näkee heikkoudet: itse niille tulee sokeaksi niin kuin varmaan tiedät.

      Sä oot saanut nyt täällä hyvää kritiikkiä (joka vois olla ehkä rakentavampaakin) johon kannattaa suhtautua vakavasti, vaikka se tuntuisi jotenkin lannistavalta. Nyt tuntuu, että vähän yrität kiertää sitä, se on ihan ok näin aluksi. Joudut kuitenkin joskus tekemään töitä just näiden sulle lueteltujen pointtien kanssa...

      Nojoo, mut voit vaikka perustaa jonkun kirjotuspiirin sun frendien kanssa !!

      Poista
    9. Joisin mielelläni ihmisten kanssa vaikka kaljaa ja keskustelisin näistä otteista! Tein niin jo eilen ja se oli hauskaa ja hyvin mielenkiintoista.

      Palaute tuntuu hyvältä. On kiinnostavaa, että ihmiset omistautuvat jutulleni tällä tavalla.

      Kun saamaani palautetta ajateltuani siirryyn ajattelemaan kirjaa jonka olen kirjoittanut, tulee tietty lämmin olo. Huomaan uskovani siihen mitä teen. Aikaisemmin en ollut varma.

      Ehkä tää ei toimi irrallisina palasina. Itse en osaa katsoa tätä palasina, koska tunnen kokonaisuuden. Kokonaisuus on sitä mitä sen kuuluukin olla. Olen tietysti edelleen ainut ihminen joka sen on lukenut, mutta näette vielä. On sellainen miellyttävästi polttava "näette vielä" -fiilis.

      Sellainen yhdessä kirjoittaminen tai kursseilla istuminen tai vastaava ei vain toimisi mulle. Yksi syy on että en tiedä mitään niin ahdistavaa kuin kurssit, luokkahuoneet, opistot ja muu ohjattu toiminta. En halua enää koskaan olla minkään sellaisen kanssa tekemisissä. Toinen on että se ei ole mulle oikea tapa tehdä tätä. Saatan tietysti olla ennakkoluuloinen.

      Poista
  8. Ei vittu, paras juttu mikä minua odotti, kun tänään palasin sivistyksen pariin netin muodossa! (Nyt haistakoot runollisuus paskan! Tämän takia ollaan elossa ja raa'asti! Saatana!)
    Säästän kirjahyllyssä tilaa tälle! Semmosen sopivan aukon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja nyt kun olen rauhoittunut niin... Mummini on täällä vieraana ja halusi myös käydä nämä läpi. Luin joka otteen ääneen hänelle. Hän sanoi, että olet todella lahjakas ja kuinka sinun pitäisi ottaa minut kertojaksi/lukijaksi äänikirjaa varten.

      Poista
    2. Luin näitä kommentteja tänään baarissa ja huusin riemuissani "MIDON MUMMI TYKKÄÄ TÄSTÄ!!!!" Kiitos!

      Poista
  9. jossain vaiheessa koukutuin
    kyllä, kyllä. tee tämä valmiiksi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Teen. Hyvää matkaa. Ole onnellinen!

      Poista
  10. Villitäkseni teitä toivottuun toimintaan KRITISOIN NYT RAA'ASTI KRIITIKKOJANI:

    "Tässä on potentiaalia mutta" on paskaa joka ei tarkoita mitään. Samoin "Kommentoisin mielelläni mutta katkelmia on vaikea kommentoida". Ette tietenkään voi kommentoida koko kirjaa! Kommentoikaa näitä katkelmia! Lyhyitä hetkiä. Haluan kuulla ihan sellaisia epäanalyyttisiä tyhmiä tunnelmia joita koette! Ja haluan totuuden! Tajuatteko, hölmöt? Haluan totuuden, 100 % kaunistelematta. Lakatkaa pelkäämästä että murskaatte minut.

    Katsokaa, minäkin olen teille ilkeä, kusipäät, nyt teidän ei tarvitse kärsiä tunnontuskia siitä että annatte minulle hiomattoman totuuden. Haluan oikeasti päästä tällä kirjalla pitkälle. Jos kirja on mielestänne epäonnistunut, teidän on kerrottava se minulle, jotta voin tehdä omat uudelleenarvioni ja mahdollisesti kirjoittaa uudelleen. Teette minulle palveluksen kertomalla _täysin_ arastelematta mikä _ei toimi_.

    Jos on jotain konkreettista, haluan kuulla sen. No niin, hirviöt. Paljastin kirjasta lyhyitä välähdyksiä. Miltä ne _tuntuvat_? Tässä esimerkki kritiikistä: "Marilyn Monroe ei ollut yhtään tuollainen! Kirjassasi myös angstataan ja kärsitään näiden katkelmien perusteella aika paljon, se voi käydä pidemmän päälle rasittavaksi. Huomaatko että päähenkilö 'tuijottaa' ainakin kahdessa näistä katkelmista jonkun 'profiilia'? Onko sanavarastossasi mahdollisesti puutteita?"

    On aika olla paha!

    VastaaPoista
  11. Paljastit lyhyitä välähdyksiä. Ne eivät tehneet minuun juuri vaikutusta. Joko pidän teksteistä tai en pidä niistä, ei se ole sen kummempaa. Vähän kuin katsoisi kiihkeän ja haluavan naisen silmiin ja yrittäisi taivuttaa itsensä tuntemaan jotakin mutta ei vain kykene siihen. Jokin ei toimi. Sinun tapauksessasi kieli ainakaan ei toimi. Sanavarasto on suppea, lauseet ovat kömpelöitä rakenteellisesti ja tyylillisesti, kieli on kliseistä ja sävytöntä. Sanoit, että ääni on sama kuin blogissasi. Ei ole, voin sanoa. Ei se ole sama ääni. Se tuntuu sen äänen pakotetulta muunnokselta ja paljon, paljon valjummalta. Noissa välähdyksissä selität jatkuvasti, koetat pakottaa lukijan tuntemaan jotakin. Kuvaavaa oli, kun pyysit kuuntelemaan dramaattista musiikkia lukemisen aikana. Sillä tavoinhan surkeissa hollywood-elokuvissa koetetaan saada aikaan jokin efekti: soitetaan taustalla jotakin dramaattista ja vetoavaa ja hyvin pateettista niin mistä tahansa tulee koskettavaa. Johnny tekee leipää ja veistää maksamakkaraa puukolla sen päälle, taustalle jotakin Garagebandin jousisyntetisaattoria jenkkityyliin. Ai saatana, pato aukeaa ja kaikki repeää Morrisseyn kasvoiksi ja Meat Is Murderin lihasirkkeliksi joka paloittelee katsojan, tekee hänestä maksamakkaraa jonka Johnny veistää puukolla leipänsä päälle, jouset, Morrissey, maksamakkara, helvetti.

    Se vain ei mene niin. Jos et ole kiinnostunut kielestä, unohda kieli. Yksinkertaista, tiivistä, kirkasta. Kuvaa ne asiat kielellä, joka ei ole kikkailevaa vaan tarkoituksenmukaista. Lue vaikka Stephen Kingiä. Jäbä ei ole mikään kielen mestari, hänen lauseensa ovat välillä tuskastuttavan kömpelöitä ja idioottimaisia mutta sillä ei ole juurikaan merkitystä lopulta. Sen ohi pääsee. Kun tarpeeksi katsoo sävytöntä kuvaa, siinä alkaa nähdä sävyjä. Mutta se tunteiden pakottaminen on paskaa. King tekee sitä myös, mutta hän on selvästi oppinut jo varhaisissa kirjoissaan olemaan tekemättä sitä liikaa. Oikeastaan toinen ääripää on saatanan Auster: se jäbä puolestaan on oppinut yhden tavan kirjoittaa ja juurikin lukijan pakottamisen. Kuten nähdään, eipä se juuri lukijamääriin vaikuta. Austerilla on hilloa ja asunto New Yorkissa ja norjalainen blondivaimo ja norjalainen metsäkissa ja vittu kultakirjailtu smoking jacket ja haastattelijoita pitää potkia aina ovensuusta kun lähtee ulos. Vanhan miehen vinkuvalla äänellä: menestys on aina ansaittua, lukijat päättävät sen kuka menestyy, he ovat raapineet selkänahastaan ne muutamat setelit ja kolikot ja ostaneet haluamansa, ostaneet, ostaneet, ostaneet.

    Asioista on välähdysten perusteella vaikea sanoa mitään. Kuolleet, kaikkien tuntemat jenkkitähdet, pääasiassa jenkkitähdet, ovat siinä mielessä vaikea aihe, että ne ovat hyvin kuluneita. Epäilemättä koetat saada ne uuteen valoon, mutta ainakaan noissa välähdyksissä se ei tuntunut. Hemingway on sama vanha paska, Marilyn on sama vanha paska, James Dean on sama vanha paska, Houdini on sama vanha paska. Ainoa mikä jäi mieleen oli George Harrison -katkelman alku, ensimmäinen kappale ennen dialogia. Sekin olisi toiminut vielä paremmin yksinkertaistettuna. Päähenkilökertojasta en saanut mitään otetta, en liioin Rebekasta. Hahmot eivät vain tuntuneet oikein miltään. Ja mistä vitusta minä tiedän millainen Marilyn oli? Jos hän oli tuollainen heleänauruinen ja vapisevaruumiinen ja sairaskasvoinen ja muutoinkin kuin jostakin Valittujen Palojen valitut perseet -editiosta niin ei kiinnosta tutustua, valitan.

    Luulen, että suurin asia jonka itse olen oppinut koko sinä aikana kun olen kirjoittanut on se, että se ei ole niin vakavaa. Se on leikkiä. Ja tiedän, kuinka paljon rohkeutta vaatii se, että näyttää ensimmäistä kertaa luomaansa tekstiä ulkopuoliselle. Ja varmaankin vielä enemmän vaatii rauhoittuminen sen jälkeen. Mutta se lisää väistämättä ymmärrystä omasta luomisprosessista ja auttaa näkemään.

    https://www.youtube.com/watch?v=GcN6QUe5Skw

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin! Thank you, sir.

      Musiikilla on tärkeä rooli lähes jokaisessa hetkessä elämässäni. Myös tässä kirjassa, kirjoittamisessa ja teksteissä ylipäätään. En pysty kuvittelemaan että irrottaisin sen tästä.

      "Hemingway on sama vanha paska, Marilyn on sama vanha paska, James Dean on sama vanha paska, Houdini on sama vanha paska." Oletko sitä mieltä? Hyvä, olen pelännyt että olisin epäonnistunut tässä.

      Poista
    2. Pitäisikö tästä muuten päätellä että oot alkanut lämmetä mun blogille?

      Poista
    3. Ainahan minä olen tälle ollut lämmenyt. Kommentoinnille ehkä olen lämmennyt enemmän vasta viime aikoina.

      Poista
    4. https://www.youtube.com/watch?v=dY9PY4r83p8

      Poista

Sano mulle jotain tai kuolen