Aion kirjoittaa tällaisen kirjan

Aion kirjoittaa taas kirjan.

Kirjoitin edellistä kirjaani, sitä jossa on aaveina Marilyn Monroe ja Harry Houdini, yli kaksi vuotta, syksystä 2012 tähän syksyyn.

Sitä ennen kirjoitin kirjaa x, joka on mielestäni edelleen aika ihmeellinen. 3 päivän kuluttua tulee tasan 4 vuotta siitä että aloin kirjoittaa sitä. Senkin kirjoittamisessa pääsin loppumetreille, kunnes keväällä 2012 lopetin ihan siksi, että projektista tuli liian tärkeä ja painava enkä vain pystynyt enää.

Aavekirja ei ole yhtä tärkeä ja painava, ja se on lopulta sen suurin ongelma. Tuhlasin puolet ajasta höttöön ja vain toisen puolen kirjoitin sydämestä. Kun sitten tajusin miten saisin homman toimimaan, olin jo turhautunut ja helvetin kyllästynyt, ja ehkä kuukausi sitten ymmärsin yhtäkkiä että en yksinkertaisesti jaksa korjata kirjaa hyväksi nyt. On rikos tarinaa kohtaan yrittää kertoa sitä silloin kun ei vain huvita. Tarvitaan oikeaa intohimoa. Jään odottamaan sitä, annan sen tulla.

Mielessäni on kirja, jonka kirjoittamisesta olen pervosti päiväuneksinut jo pitkään. Tajusin että voisin antaa itseni kirjoittaa sen nyt. Ainut ongelma on, että olisi oikeastaan jotenkin tärkeää että kirja x julkaistaisiin ennen tätä. Kirjassa x on henkilö x 42-vuotiaana. Tässä kirjassa henkilö x on paljon nuorempi, ja olisi tavallaan tärkeää ja hauskaa että nämä varhaisemmat tapahtumat kerrottaisiin vasta myöhempien jälkeen. Ne tavallaan selittäisivät myöhempien vaiheiden mysteereitä ja se olisi hupaisaa. Pelkään, että tämä järjestys lopulta latistaa kirja x:ää vähän. Yritän ratkaista tämän ongelman jotenkin.

Joka tapauksessa tietokoneessani on kaksi lähes kokonaista kirjaa, jotka aion remontoida ja viimeistellä vasta joskus myöhemmin.

Nyt aion kirjoittaa jotain aivan muuta. Aion kirjoittaa sen nopeasti. Aion kirjoittaa sen loppuun. Aion tehdä sillä suuria asioita.

Muutama aamu sitten löysin yhtäkkiä rohkeuden kirjoittaa ensimmäisen sivun. En tiedä mistä se tuli, mutta tein sen ja… Luoja, siitä tuli tällainen olo:

En tiedä miksi tai miten, tuli vaan. Siksi kirjoitin ”Hahaa!”

Voisin lyhyeHKÖsti selittää, mistä kirjassa on kysymys.

Ensinnäkin, sillä on kaksi työnimeä: ”Folie à deux” ja ”Johnin evankeliumi”. Voi että, hurjaa, tiedän.

Olen viime aikoina ajatellut paljon F. Scott Fitzgeraldin The Great Gatsbya ja Jack Kerouacin On the Roadia. Niissä on yksi yhdistävä tekijä, josta olen syystä tai toisesta (syystä tai toisesta, en ihan oikeasti tiedä että miksi) kiinnostunut.

Ne ovat kummatkin näennäisesti heteron miehen kirjoittamia romanttisia fan fiction -tarinoita toisesta miehestä.

Oliko Jack ihastunut Neal Cassadyyn? En tiedä, mutta mielestäni on aika selvää että hänen Cassady-juttunsa ei ole pelkkää parhaan kaverin ”arvostamista”. Nick Carraway taas taitaa ihan oikeasti-oikeasti ollakin homo, mutta asiaa ei tietenkään ilmaista suoraan (kirja on 1920-luvulta) ja siksi näyttää siltä että hänellä on vain ”man crush” Gatsbyyn, no homo. Sitä paitsi, kuka hetero/homo/muuseksuaali ei tuntisi vetoa Gatsbyyn? Gatsbyhän on puhdasta seksiä. Cassady on lähinnä symppis, vaikka harrastaakin puhdasta seksiä varmaan 300 kertaa enemmän kuin Gatsby.

(Oliko Fitzgerald itse homo? No ei varmaan jos hänen elämänsä rakkaus oli nainen, mutta ehkä hän oli vähäsen homo. Ainakin asia jotenkin vaivasi häntä ja hänellä oli ilmeisesti elinikäisen neuroottinen suhde omaan ”maskuliinisuuteensa”. Hänen bestiksensä Hemingway kirjoitti kuvauksen siitä, kuinka Fitzgerald kerran paljasti pelkäävänsä peniksensä olevan liian pieni. Täten Hemingway tarkasti tilanteen miestenhuoneessa ja päätyi lopputulokseen että ”Se on ihan normaali”, mutta kun Fitzgerald ei vieläkään uskonut – tämä on paras kohta – kun Fitzgerald ei vieläkään uskonut, kaverukset menivät taidemuseoon ja katselivat veistosten peniksiä vakuuttuakseen siitä, että Fitzgeraldin penis oli ihan normaali. Jos kysyt liittyykö tämä aiheeseen mitenkään, niin vastaus on että vähän.)

Minun kirjassani on Etiopiasta hyvinvoivaan suomalaisperheeseen varhaislapsuudessaan adoptoitu ruma poika, joka on yhtä epävarma kaikesta kuin minä. Hän on oikeastaan psyykeltään jotenkin suomalaisempi kuin valtaosa Valkoisista Suomalaisista. Kirjan alussa hän on aika samanlaisessa tilanteessa kuin minä nyt. Hän on yllättäen päässyt sisään outoihin sosiaalisiin piireihin, ja se on vaikeaa. (Aavekirjassa päähenkilö eli vielä sitä täysin eristäytynyttä elämää jota minä elin puoli vuotta sitten. Tämä on yksi syy miksi aloin etääntyä sen kirjoittamisesta. Se ei vain tuntunut ajankohtaiselta enää.)

Tällä tavalla voin itse kirjoittaa omista epävarmuuksistani ja neurooseistani ja vaikeuksistani ja outouksistani rehellisemmin ja väistelemättä. Blogissa, suoraan, reaaliajassa se on haastavampaa. Mielestäni päähenkilöiden olisi hyvä useimmiten olla jonkinlaisia versioita kirjoittajistaan. Sillä tavalla tuli, sielu on.................... aitoa.

Päähenkilöä piinaavat jatkuvat häpeäflashbackit aikaisemmin koetuista tuskallisista tilanteista ja hänen elämäänsä määrittää olennaisesti häpeä. Sitten hän tapaa toisen miehen. Tässä miehessä merkillisintä on näennäinen täydellisyys ja hallinta. Ja siis tämä vain on todella jännittävää.

Sitten on vanha talo, oudot hahmot sen sisällä ja ”rikosjuoni”. Mysteerin ratkaisemista tärkeämpää on lopulta mysteeri itse. Joku, joka on koko ajan läsnä mutta jota ei näy ja jota emme tunne. Tämä on yksi asia, mistä haluan kirjoittaa. Mielestäni uhka, josta ei saa selvää, on paljon hätkähdyttävämpi, kiihdyttävämpi ja pelottavampi kuin joku konkreettisesti näkyvä hirviö tai kirvesmurhaaja. Selitys mysteerille on yleensä antikliimaksi. Kirjoitin tästä vähän aikaa sitten. Ihmiset ovat usein alusvaatteissaan seksikkäämpiä kuin täysin alasti, jne.

Itse ”rikosjuoni” on lopulta aivan kreisi, mutta niin ovat Stieg Larssoninkin rikosjuonet. Pyrin jutussa tiettyyn Agatha Christie -vibaan. Agatha Christie + seksuaaliset perversiot. Päähenkilökaksikon takia kirjassa on tietysti yhtäläisyyksiä myös Sherlock Holmesiin. Etiopiasta adoptoidun pojan etunimikin on John. Hänen sukunimensä on Rask.

Sanoisin että tästä tulee loistavaa roskaa. Haluan että tämä on sairas ”page-turner”. Yritän välttää tyhjäkäyntiä. Haluan että kirja tuntuu aivoissa niin kummalta ja hyvältä, että sitä ei vain voi keskeyttää tai hylätä tai ohittaa.

Tai roskaa ja roskaa. Tästä voi tulla hyvinkin kaunista ja totta.

Jos joku kokee voimakasta tarvetta diagnosoida minut näiden teemojeni perusteella, niin go ahead, ihan sama. Kirjallinen tuotantoni tulee olemaan niin älytön kokonaisuus, että... voin olla vain hyvin ylpeä.

Joka tapauksessa. Aion kirjoittaa tämän kirjan. Aion kirjoittaa ihan vitun jännän kirjan. Haluan että tämä on niin hyvä että ammun itseni sillä ulos tästä huoneesta taivaalle Suomen rajan yli. Tulevaisuus näyttää.

Olen monta kertaa ennenkin päättänyt ”pitää taukoa” tästä blogista. Aina olen muutaman viikon sisällä palannut takaisin. Nyt ajattelin kokeilla taas. Jos haluan kirjoittaa kirjan nopeasti ja räjähtävästi alusta loppuun asti ja pitää aivoni oikeassa tilassa ennen kuin ne liukuvat taas johonkin toiseen tilaan, se tulee viemään aikaa, voimaa ja kaiken kirjoittamisenergiani, ja siinä tämä blogi on tiellä.

Kokeillaan. Jos tämä juttu on niin hyvä kuin uskon sen olevan, pitäisi olla verrattain helppoa pitää huomionsa siinä eikä ajautua takaisin blogin täyttämiseen. Kokeilen siis olla hiljaa. Ainakin hiljempaa. Korkeintaan raportoin spontaanisti joitain edellisten iltojen tapahtumia, jos se tuntuu hyvältä ja siihen on ylimääräistä aikaa. Tärkeintä on että ”blogi” katoaa joksikin aikaa kokonaan velvollisuuslistaltani.

Nähdään.

Hahaa!

.

Terve.

Oletko yksin tai hukassa tai haluatko muuten vain tavata ihmisiä, joiden kanssa voit olla ja hengittää ja olla kuka olet?

Anna sähköpostiosoitteesi tai ota yhteyttä minun sähköpostiosoitteeseeni (kvister@hotmail.com), niin pääset sisään juttuun.

Kyse on spontaanista ja oudosta ja täysin vapaamuotoisesta toiminnasta. Lähinnä mennään hengailemaan joskus jonnekin ja katsotaan, jos syntyy pysyvämpiä siteitä ihmisten välille. Ei tarvitse puhua jos ei halua. Ei tarvitse tehdä mitään jos ei halua. Voit olla juuri sitä mitä olet, ei ole kriteereitä. Voi olla nolo ja epäonnistunut jos huvittaa.

Kyse on siis tästä. Kesällä kokoonnuimme muutaman kerran. Sitten ihmiset joko jäivät toistensa luo tai katosivat omiin suuntiinsa, ja nyt olisi kiva tavata taas ihmisiä, jotka ehtivät kadota, ja ihmisiä, joita ei ole tavannut vielä koskaan. Uusia sieluja.

Tule mukaan. Nähdään.

Jaa-a

Hirvee fiilis liian pitkään.

Ota minut

Yritin seuraavana iltana uudestaan lavalle Morrisseyn kanssa, mutta kaksi turvamiestä painoi minut alas ja lakaisi minut takaisin lattialle. Eräs toinen kuitenkin onnistui:



Tuomas Kyrö ja Jari Tervo istuivat kahdestaan kaljalla William K:ssa. Tuli paha olo ja aioin mennä kysymään heiltä miksi he ovat niin hirveän ikävystyttäviä ihmisiä, mutta he ehtivät lähteä, ja myöhemmin tajusin että on epäreilua kiusata ihmisiä vain siksi että heillä on erilainen temperamentti kuin minulla.

Tänään puolenpäivän jälkeen tapasin terapeuttini toisen kerran, ja siksi aikomukseni viime yönä oli lähteä ajoissa kotiin. En lähtenyt. Olin taas liian kännissä ja siksi vietin pari aamuyön tuntia harhaillen jonkun helvetin Mikan kanssa ympäri keskustaa. En tiedä miksi lähdin siihen. En ylipäätään pidä siitä ihmisestä, joka minusta tulee kun olen liian kännissä.

Kaikki se mökääminen. Äh. Kaikkein pahinta on se valehtelu. Alan keksiä juttuja omasta päästäni. Lähden johonkin roolileikkiin jossa olen joku ihan muu. En tiedä mitä se on, ehkä haluan vain tulla hyväksytyksi ihmisenä, joka en ole. En valehtele paljon muuten kuin kännissä. Jotkut ihmiset reagoivat alkoholiin paljastamalla kaikki korttinsa ja haavansa, en tiedä haluaisinko olla yksi heistäkään.

Tänään heräsin lattialta ja kiirehdin tapaamaan terapeuttiani. Olin myöhässä ja hetken epämukavasti hänen sohvallaan istuttuani sanoin voivani liian huonosti ja menin kävelemään ympyröitä harmaalle sisäpihalle. Hän antoi anteeksi. (En ylipäätään tykkää yhtään istua suljetuissa hiljaisissa tiloissa, sellaisissa kuin vastaanotto- tai luokkahuoneet, vihaan sellaista valtavasti.)

Olen sukeltanut liian syvälle jonnekin.

En pidä tästä sävystä, jonka elämäni on saanut. En ole koskaan erityisemmin tuntenut vetoa "rappioromantiikkaan". Toki tässä on tiettyjä päiväunen piirteitä, mutta tämä on painajainen, painajainen jossa on päiväunen piirteitä. Voin huonosti. Haluan lopettaa tämän. Haluan lakata olemasta joku vieras ihminen. Haluan lakata kasaamasta sanoja sanoja sanoja toistensa päälle tähän blogiin. Haluan alkaa liikkua taas eteenpäin, haluan saada asioita aikaan, haluan alkaa kirjoittaa The Great Gatsbyani ja kirjoittaa sen ja saada sen maailmaan.

2:00

Morrissey kävi täällä.

Vaikuttaa siltä että teen nykyään mitä haluan.

Tuo oli paljon vaikeampaa kuin miltä se näyttää. Olin yksi kolmesta jotka pääsivät lavalle asti. Romahdin heti polvilleni. Vartiointi oli tiukkaa ja vihaista ja minut vedettiin heti alas, mutta nyt voin ruksata yhden kohdan elämäni "to do" -listalta. Ruksaaminen jatkukoon.

Morrissey tykkäsi nihkeästä kädestäni, vähäsen ennen kuin hän otti paitansa pois kättelimme vielä kerran.

En tiedä muistaako kukaan henkilöä, joka alkoi kirjoittaa tätä blogia 3 vuotta ja 3 päivää sitten, mutta elän nykyään sen sumeaa päiväunta.

You don't think I'll make it, I never said I wanted to

"Mennään nurkan taakse tappelemaan", päätimme aamuyön sumuisimmassa pisteessä, ja olin täysillä mukana kunnes tajusin meidän menneen nurkan taakse tappelemaan ja pääni iskeytyneen seinään ja asfalttiin. Ei sillä että otteet olisivat olleet kovia, olin vain veltto kuten aina olen ja vahinkoa tekivät lähinnä kovat pinnat. (Päivitys: Vaikuttaa siltä että horjahtelin itsenäisesti päin kovia pintoja.)

Tänään takaraivoni sivulla on kuhmu ja otsassani laastari (kun yksi haavojesi aiheuttajista desinfioi ja laastaroi haavasi, tiedät olevasi hyvässä seurassa) ja on taas vähän helpompaa olla minä. Tykkään laastareista, siksi laittelin niitä naamaani ilman syytä vielä kesällä. Niistä tulee parempi olo.

Tästä puhuttiin. ^

Itse halusin olla niin humalassa, koska olin vähän aikaisemmin viettänyt pari tuntia selostaen psyykeäni sekavasti Antti Nylénille. Menimme ilmaisen kaljan perässä meluisaan baariin, joka oli täynnä humalaisia naamoja jotka tunnistin mutta joita en enimmäkseen osannut nimetä, ja sitten yhtäkkiä Antti Nylén tunnisti minut ja sitten istuin hänen kanssaan sohvalla ja pudistelin päätäni ja hieroin naamaani. Anteeksi kaikesta. "Olen pahoillani siitä että olen teiniversio siitä ihmisestä joka tulen olemaan", sanoin lopuksi Antti Nylénille ja Anu Silfverbergille ja peräännyin paikalta.

Ihmiset ovat niin kovin inhimillisiä. Alan ymmärtää, ettei kukaan hallitse tätä kaaosta. Siihen voi korkeintaan oppia suhtautumaan vähän armollisemmin, mutta kaikki ovat lopulta viallisia ja epäselviä ja tuuliajolla. Ei olekaan niin, että joku on jotenkin ymmärtänyt Tämän Kaiken paremmin kuin minä. Ihmisillä on parhaimmillaan vain omat totuutensa. Niiden kanssa sitten räpiköidään.

Aion lopettaa Jumalasta kyselemisen, se on niin ärsyttävää. "Miltä tuntuu uskoa Jumalaan?" Mitä siihen voi vastata? "Miten se niinku tapahtuu?" Kauheaa ihmisten kiusaamista. Heti kun saan selville jonkun uskovan Jumalaan, hyökkään ahnaasti hänen kimppuunsa kuin haluaisin ostaa häneltä huumeita. Jos Jumala tulee sydämeeni, Hän tulee varmaankin Itse, omin voimin. Sitä odotellessa.

Suurin osa tuntemistani ihmisistä on teiniversioita ihmisistä joita tulevat olemaan. Tietysti on ihmisiä, jotka ovat sitä kunnes täyttävät 50 tai 75. Mutta tämä kaikki on varsin jännittävää. Saa nähdä, ketkä meistä todella nousevat täältä, ketkä putoavat kyydistä, ja niin edelleen.

En tiedä milloin elämästäni tuli tällaista, mutta tiedän että puoli vuotta sitten lähinnä sumeasti ajattelin että elämässäni voisi joskus tapahtua tällaisia asioita. Saattaa vaikuttaa siltä, että olen syrjäytynyt alkoholisti, mutta todellisuudessa kaikki etenee Suunnitelmieni mukaan ja se on niin yllättävää että en vielä osaa olla edes kiitollinen.

Hmph

On sellainen olo, että haluaisin vain istua sohvalla yksin ja polttaa kynttilöitä ja ryypätä punaviiniä. Mutta valitettavasti olen Göteborgissa.

Alkaa tuntua, että ulos ei voi enää lähteä ilman että tapahtuu jotain kauheaa. Kuin universumi olisi päättänyt kiusata ja nöyryyttää ja pahoinpidellä kunnes ymmärrät lakata yrittämästä. Äh. Ja kaikessa on sellainen sävy, että tämä on vasta alkua, katso nyt ajoissa mihin olet lähtemässä. Aion silti lähteä vastedeskin ulos, sillä oikeasti, lopulta

Monta päivää meni niin, etten tavannut ketään (kukaan ei kaivannut minua minnekään; se on yleisen demonisuuteni takia ymmärrettävää) ja se oli virkistävää. Sain tilaisuuden olla taas mielenvikaisen itsevarma kirjailija epävarman ihmismytyn sijaan*****. Kirjoitan tästä lähitulevaisuudessa tarkemmin, mutta olen mahdollisesti löytänyt nerouden uudestaan. Tiedän että sanoin noin jo jonkin aikaa sitten, mutta silloin valehtelin.

Katsoin Kippari-Kalle-animaatioita ajalta ennen toista maailmansotaa ja niistä tuli paha olo. En osaa selittää sitä. Ne vain ovat kylmiä ja keltaisia, kuin aaveita. Sellainen on tavallaan nautinnollista, siksi katsoin niitä.

Hyi helvetti

Minulla on setä, joka ei ole alkoholisti vaan viiniharrastaja. Ei siis alkoholisti, vaan viiniharrastaja. Itse olen löytänyt uuden harrastuksen, ja se on busseilla ajeleminen viinipullon kanssa. Maisemat kiitävät ohitse ja tunnet onnellisuustasosi nousevan tasaisesti.

Puoli viiden aikaan aamulla kävelin ympäri hiljaista keskustaa ja olin onnellinen (mutten humalassa). Kun tulin erään rakennuksen autioon kulmaan ja pysähdyin katsomaan sisään erääseen suljettuun ravintolaan, kuulin jonkun puhuvan minulle. Käännyin ja näin suuren mustan naisen jonkin matkan päässä. "Yunidaledi?" hän kysyi. "What?" minä sanoin. "Yunidaledi?" hän kysyi. "What?" minä sanoin. "Yunidaledi?" hän kysyi. "I don't understand the question", sanoin ja menin lähemmäs. "You need a lady?" hän sanoi hitaasti, ja minulle tuli yhtäkkiä vahva tunne että olin joutunut johonkin 20-luvun glamourimpaan maailmaan. "No", sanoin ja purskahdin spontaanisti nauruun, mitä en tee usein. Olisi tietysti pitänyt sanoa "Yes" ja katsoa mitä tapahtuu, mutta en tietenkään tehnyt niin. Tuollaisia kohtaamisia voi tapahtua vain tuohon aikaan vuorokaudesta, päiväsaikaan tuo hahmo lakkaa olemasta olemassa. Päiväsaikaan hän on jotain surullista. Jonkun pitäisi auttaa häntä ja hänen perhettään.

Olen tajunnut uskovani "rakkauteen". "Tosirakkauteen". En jaksa edes miettiä onko se tieteellisesti perusteltua. Jonain päivänä vastaan kävelee joku, jonka vain tiedät jäävän luoksesi ikuisesti. Et voi väistellä etkä paeta, vaikka varmasti haluat. Et voi tehdä mitään. On oltava rohkea. Avaa ovi ja päästä hänet sisään.

Haluaisin löytää jonkun, joka olisi samalla tavalla onneton kuin minä. Yleensä ihmiset, jotka voivat yhtä huonosti kuin minä, ovat jo turtuneet ja lakanneet tuntemasta asioita. Mutta minä en aio turtua, tunnen edelleen helvetisti koko ajan ja haluaisin löytää jonkun joka voisi koko sielullaan ymmärtää. Haluaisin nousta junaan, poistaa kaiken sensuurin, antaa maailman juosta ohi ja vain surra yhdessä.

Toivoasi et saa menettää, vaikka mitään muuta jäljelle ei jää. Sinulla on minut, sillä jokaisella jossakin on joku yhtä lailla lohduton.

***** En olen ihan varma että miksi yksin ollessa on niin paljon helpompi sietää itseään kuin seurassa. Muiden seurassa en läheskään aina pääse pakoon sitä ajatusta, että olen aivan apokalyptisen epäonnistunut yritys ihmiseksi. Ensinnäkin suullinen ilmaisuni on epäselvää ja vaikeaa; kirjoittaessa ehtii ajatella mutta puhuessa ei; toiseksi en kuule mitä ihmiset puhuvat ja siksi olen lähtökohtaisesti pihalla tilanteesta; kolmanneksi jopa 2-vuotiaat lapset ovat pidempiä kuin minä, ja usein komeampia; neljänneksi vihaan, vihaan, vihaan naamaani, ja lista voisi jatkua tästä puolet matkaa kuuhun. MUTTA kun liikuskelen yksin ympäri kaupunkia, pääsen verrattain vaivattomasti sellaiseen tilaan, jossa tuntuu "hyvältä" olla minä. Se on jännä tila. Liikunkin silloin eri tavalla, itsevarmasti ja lennellen, ja henkilö ikkunoiden heijastuksissa vaikuttaa joltakulta ihan seksikkäältä, dallailen vain eteenpäin ja ajattelen että wow, olen niin siisti tyyppi, minähän olen nero, tosi cool, ihan kuin joku ruma James Dean, tästä tulee vielä jotain, eiks nii, nii! otan iisii, elämä on liian siistii

Mutta sitten laskeudun pilveltä alas ja kaikki on taas ihan hirveetä

Tästä tuli nyt taas vitsikirjoitus. Aioin kirjoittaa tosissani, mutta en ilmeisesti jaksanut kuunnella omaa valitustani ja here we are.

Olen kiitollinen teistä ja olette lopulta liian hyviä ollaksenne olemassa. Kenties ette siis ole olemassa ja minä olen hullu.

Olis hyvä jos joku sanois mulle (quote): "Älä monimutkaista yksinkertaista asiaa ja ole kunnolla! Nyt loppuu se angstiteineily heti paikalla!" ja pakottaisi pitämään hauskaa ja näkemään kauneuden.

Moi! Jää leskeksi

Haluan hankkia ajokortin vain voidakseni ajaa öisen Suomen läpi. Nukkuisin päivisin ja ajaisin öisin.

On niin monia kysymyksiä, joihin olisin voinut vastata rehellisesti jos olisi annettu enemmän aikaa. Sen sijaan valehtelin, koska se tulee usein refleksinä, ja sitten tilanne oli jo ohi. Tämä on vaikeaa, mutta anteeksi, kysy uudestaan.

Niin ja anteeksi laiskuuteni vastata sähköposteihin.

Noin viikon ajan jostakin on yöaikaan kuulunut korkeaa ääntä. On vaikea sanoa onko ääni pikemminkin viheltävä vai ulvova. Se käynnistyy aina jollakin hiljaisella hetkellä, kestää hetken aikaa ja loppuu sitten, ja yleensä tulee mielikuva jostakusta tavallaan kirkumassa jossakin talon alla. Ääni ei oikein kuulosta miltään tunnistettavalta. Se ei kuulosta ihan elolliselta (ihminen, koira, lintu, kettu, basiliski) muttei myöskään elottomalta (putki, tuuli tms.). Se on miellyttävällä tavalla hermostuttavaa. En haluakaan tietää mitä se on. Tietämättömyys on usein suurempaa ja jännittävämpää kuin tieto. Tieto latistaisi homman. Samalla tavalla ihmiset ovat mielestäni seksikkäämpiä alusvaatteissaan kuin täysin alasti. Aion kirjoittaa kirjan mm. tällaisista asioista. Tuntemattomasta. Seksikkyydestä.

Itse asiassa elämäkin on sellaista. On paljon helpompi haaveilla elämästä kuin elää sitä. Elämään törmääminen on yleensä antikliimaksi.

Voisin koota masentavan vitsikokoelman tilanteista, joissa olen viime aikoina käyttäytynyt ikävästi. Olen usein jonkinlaisessa sumuisessa sosiaalisen välinpitämättömyyden tilassa ja huomaan trollaavani ihmisiä ankeudella. "Would you like the recipe?" "No, it wasn't tasty."

Kyse on tästä: ihmiset ovat sosiaalisia eläimiä, ja sosiaalisen eläimen on tärkeää osata virittyä samalle taajuudelle toisten kanssa. Yksilöt ovat yksilöitä, mutta sitten he tulevat toistensa luo ja he tavallaan yhdistyvät organismiksi, joka hengittää tilanteessa samaan aikaan. Tällä selittyy paitsi natsi-Saksa myös monta kaunista asiaa.

Olen viime aikoina ollut tässä virittymisessä huonompi kuin koskaan, koska olen niin syventynyt omiin murheisiini. Ongelma on ohimenevä, älkää vielä luovuttako suhteeni. Ihmisten olisi hyvä ymmärtää, että olen kuin autisti tai kissa. Tarvitsen aikaa.

Olen usein omassa kuplassani tavallaan erilläni tilanteesta. Se ei ole kusipäisyyttä tai ylimielisyyttä. Se on prosessorin vajavaisuutta, on niin paljon käsiteltävää.

Hyvin suuri osa inhimillisestä kommunikaatiosta pyörii "yhdentekevien" asioiden ympärillä. Niin se toimii. Ihmiset etsivät toisiinsa yhteyden puhumalla. Olennaista on, että sillä mistä puhutaan ei ole lainkaan niin paljon merkitystä kuin puhumisella toimintona sinänsä. Tärkeää on jaksaa jutella spontaanisti oikeastaan mistä tahansa.

No, en ole nyt kovin hyvä siinä. Psyykkinen Pahoinvointi vetää mielen Tärkeiden Asioiden äärelle, ja niiden rinnalla Kaikki Muut Asiat nostattavat kysymyksen "Mitä väliä tällä on?" En mitenkään kärsi iloisten ihmisjoukkojen keskellä olemisesta, vaikka siltä varmaankin vaikuttaa. En kärsi. Päinvastoin, se on useimmiten ihan rattoisaa, mutta toisaalta en kyllä anna kenellekään niissä tilanteissa juuri mitään ja se on varmaankin ärsyttävää. Tiedän olevani ärsyttävä.

Juuri nyt kaipaisin jotakuta, jonka pysähtyisi ja katsoisi silmiin ja jonka kanssa voisi luontevasti, intensiivisesti ja häpeilemättä keskustella. Siitä, miltä oikeasti tuntuu ja miksi, mistä unelmoi, mitä odottaa, mitä vihaa, mitä oikeasti ajattelee. Se, mitä ihminen ihan oikeasti ajattelee jostakin sinänsä täysin yhdentekevästäkin asiasta (kuten Robinista), kertoo ihmisen sielusta yllättävän paljon.

Juuri sieluihin olisi kiva tutustua. On niin paljon, mitä haluaisin tietää. Haluaisin kysyä kysymyksiä ja saada vastauksia ja pysähtyä elämän äärellä. Lol, en tiedä. Aina silloin tällöin ihmiset pääsevät kiinnostavien asioiden äärelle, mutta ne hetket ovat nopeasti ohi, joku tai jokin aina keskeyttää.

Olen huomannut, että kommunikaatio on usein jännittävimmillään kun tilanteessa on kolme tai kenties neljä ihmistä.

Joskus myös kaksi on hyvä. Kaksi. Kaksi. Two. Två. Deux. Ajattelin kertoa tässä merkinnässä kirjasta, jonka aion nyt kirjoittaa, mutta en jaksakaan, teen sen vaikka huomenna, hyvää yötä! Anteeksi otsikko, en keksinyt mitään oikeaa.

Hei kai sen nyt huomaa

Ympärilläni oli iloisia ihmisiä. He päättivät jatkaa juhlia jossakin. Minä olin väsynyt ja surullinen ja päätin lähteä turvaan kotiin.

Kävelin katua alas ja ööh, en tiedä mitä tapahtui, mutta päädyin viettämään yötä seurassa, jossa tunsin itseni vanhaksi sedäksi. Kiitos, Erika(?), Ella(?) ja Paavo(?)! Kuvioon liittyi myös viisikymppinen Mika ja viisikymppisen Karin keittiö, jossa istuimme ja puhuimme lentokoneista. Mika sanoi että edessäni on kirkas tulevaisuus, olin samaa mieltä.

En teineillyt teininä. Nyt teen kaiken mikä jäi tekemättä.

Tämä on mennyttä aikaa, kaipaan tätä todellisuutta: