Nuoren Branderin kärsimykset

Kuulostaa siltä että joku ammuskelee aseella ulkona.

Pääni on ollut viime kuukaudet todella sumussa. En näe kirkkaasti, aina on kymmenen ylimääräistä huolestunutta ajatusta tiellä. En pysty olemaan se ihminen joka haluaisin olla. En tiedä miksi teen mitä teen. Asioita voi ymmärtää vain teoriassa, käytännössä olemassaolo on kaaosta. Kohtelen ystäviä vihollisina. Tuhlaan loputtomasti aikaa kaikkeen turhaan räpiköimiseen ja paskanjauhantaan, vaikka haluaisin olla kirkas ja reilu ja vilpitön ja uskollinen kauniille periaatteille. Haluaisin hymyillä universumin huumorille. Joskus kaikki on hauskaa. Joskus otan kaiken niin vakavasti että vaikutan häiriintyneeltä. Haluaisin vain kirjoittaa kirjan ja päästä ylös täältä, mahdollisimman korkealle ylös täältä, mutta päällä on monta metriä mutaa.

Miksi esimerkiksi otsikoin tämän "Nuoren Branderin kärsimyksiksi"? Pitävätkö ihmiset ongelmiani vitseinä siksi että naamioin ne itse sellaisiksi?

En ole mitä haluaisin olla, eivätkä muut ole mitä haluaisin heidän olevan. Minun onnettomuuteni on epäonnistunutta viihdettä. Ihmiset sanovat ihan pokkana että kirjoita jostain muusta. Aina joku on vihainen, tai sitten minä olen vihainen.

Ja silti nämä ovat hienoimpia ihmisiä joita olen koskaan tavannut.

Viime yönä itkin enkä oikeasti osannut kunnolla paikantaa että miksi, ja nauroin sille että itkin.

Voin jatkaa näiden merkintöjen kirjoittamista, mutta se on lopulta epäonnistumaan tuomittu yritys löytää selkeyttä. Oikeasti on sumu. Totuuksia on liian monta. Voi aina ottaa yhden totuuden, mutta se ei koskaan riitä. Todellisuus on sumu. Meditaatio voisi auttaa, terapia voisi auttaa, mutta se on liian uuvuttavaa ja vittu en jaksa.

Epätoivoista kun ei vain jaksa pelastaa itseään.

Merkittävä osa niistä jotka tuhoutuvat tuhoutuvat nimenomaan siksi.

Haluan tuntea onnea, tiedän hyvin miltä se tuntuu ja se on ihmeellistä ja haluan pitää siitä kiinni. Haluan löytää seikkailua. Pitääkö mennä johonkin toiseen todellisuuteen, jos nämä asiat haluaa löytää? Haluaisin että joku kirjojeni henkilöistä pysäyttäisi autonsa viereeni seuraavan kerran kun kävelen baarista kohti bussipysäkkiä ja sanoisi että sinä tiedät kuka olen, lähdetään vittuun täältä, tiedän täsmälleen mitä etsit ja kaikki ne suuret asiat ovat tässä.

En ole vieläkään oppinut sietämään ihmisten epätäydellisyyttä. Kirjojeni henkilöt ovat epätäydellisiä, mutta tavoilla joita voin itse kontrolloida, eivätkä tämän maailman ihmiset toimi niin. En voi sietää sitä. En voi sietää sitä etten voi sietää sitä.

Kipua sielussa on vaikeampi ottaa vakavasti kuin murtunutta sääriluuta, vaikka molemmat ovat yhtä todellisia biologisia tosiasioita, joita ei voi korjata vain päättämällä että nyt minä vittu olen ehjä.

Tarvitsen apua. Tarvitsen apua ihan oikeasti. Pysäytä auto viereeni ja tee jotain, anna jotain.

Pizzeria

Lol oon kauhee

Kaunis biisi. En tiedä kuunteleeko kukaan näitä biisejä oikeasti koskaan. No, kuuntele tämä, Oradise Paskar esittää kauniin biisin Bettinan show'ssa syksyllä 2013. Voiko maailma olla vaikuttamatta vähän kauniimmalta paikalta kun tuo pianomelodia soi? Tiesittekö että Bettina Sågbom-Ek on oikeasti ihan tosi hyvä ja kaunissieluinen ihminen

Haluan uskoa ystävyyteen ja myötätuntoon ja sankaruuteen. Haluan uskoa kauniisiin ja ihmeellisiin puoliin ihmisissä. En tiedä uskonko niihin aina, en tiedä uskoiko Dumbledorekaan aina, mutta tuhansien kokemusten ja tieteellisten tosiasioiden perusteella tiedän että ne ovat olemassa. Itse asiassa ne ovat aika vahva ja irrottamaton osa ihmiseläimyyttä. Niitä kuitenkin pitää toisinaan etsiä.

Se etsiminen vain on ihan vitun väsyttävää toimintaa joskus.

Kyynelehdittyäni ongelmiani käsiini ja pilattuani muiden tunnelmaa jälleen pari tuntia lähdin taas kohti aamuöistä bussipysäkkiä. Nousin bussiin, ja kohta sinne nousi hyvin hyvin etäisesti tuntemiani ihmisiä jotka olivat aikaisemmin sattuneet samaan baariin. "Hei, tuu meidän kaa tonne taakse istumaan." "Ääähfff. Okei"

Helvetti, en jaksa olla epämääräisen sieluttomasti hymyilevä naamio. Olen liian usein nimenomaan sellainen. Elämäni on pizza joka on jaettu vähintään kahteen hyvin erilaiseen osioon, joissa kummassakin olen joku ihan muu kuin toisessa.

Hymyilin tämänkin tilanteen läpi neutraalisti, vaikka tuntui taas lätäköltä joka näyttelee ihmistä.

"Tänäänkin Palestiinassa on kuollut paljon lapsia", sanoi suosittu poika ja nauroi koska se oli hyvä vitsi. Juttelin tytölle, joka näytti siltä miltä eräs äitini ystävä on luultavasti näyttänyt nuorena. Hän vaikutti sympaattiselta, mutta sitten hän sanoi haluavansa viiltää kaulani auki. (Annoin sen anteeksi, koska tiedän että äitini ystävä varasti nuorena pyöriä ja oli kauhea, ja nyt hän on yksi lempeimmistä ihmisistä jonka tiedän.) Tämä on huumoria, ajattelin, hymyile. Siis hymyilin. Ja sitten he häipyivät ja jäin yksin. Olin ollut heidänkin läsnä ollessaan yksin, joten yhdentekevää

Lasten kuolemalle ja kaulojen viiltämiselle kikattaminen on tietysti kreisihauskaa hassuttelua, ja pääsen sellaiseen kyllä ihan mielelläni mukaan, mutta en sellaisilla hetkillä kun tuntuu siltä että haluaisin jonkun vain nojaavan poskensa hartiaani ja ymmärtävän suruni ilman että tarvitsee edes sanoa mitään, ja muuta kaunista. (Masennus herkistää oudosti ja imee energian jaksaa nauraa muiden mukana, mikä on itsessään rasittavaa koska se tekee sinusta ärsyttävän kylmäsilmäisen ilonpilaajan. Olet muissa tunnelmissa ja etsit jotain parempaa todellisuutta ja iso osa iloisten ihmisten huumorista muuttuu etäiseksi pahviksi. Se on ihan helvetin iso menetys)

Sosiaaliset tilanteet vaativat usein nimenomaan valehtelemista. Hymyilet vaikka ei hymyilytä. Näin on erityisesti nopeissa ohimenevissä sosiaalisissa tilanteissa. Nouset samaan bussiin jonkun kanssa ja hengität hetken aikaa samassa tilassa ja sitten olette vapautuneet toisistanne. Ihan sama olitko hänelle totta.

Mutta en tiedä, mulla on outo ihanne. Et voi tietää, onko vastaantulijan hymy totta. Ehkä hänen isoäitinsä kuoli tänään. Sano siis jotain kaunista, kosketa nopealla vaatimattomalla lämmöllä.

Toinen ihanne: haluaisin olla totta, hyvässä ja pahassa. En haluaisi hämätä niin paljon, haluaisin hymyillä vain silloin kun hymyilyttää.

Joo. Hienoja ihanteita. Kun vain osaisi elääkin niiden mukaan. Näitä harjoittelen seuraavat vuosikymmenet, jos vain saan elää

Minulla on "vaikea persoonallisuus". Lol. Miksi kirjoitan "lol" vaikken edes hymyile? Kuinka monta miljoonaa kertaa läpikotaisin synkät ihmiset ovat tänään maailmassa kirjoittaneet "lol"? Lol

En tiedä miksi

Miten on mahdollista olla niin pohjattoman toivoton ja ankea ja hengityskyvytön yhdellä hetkellä, niin tärisevän täynnä toivoa ja intoa ja elämää kymmenen minuuttia myöhemmin, ja sitten taas takaisin?

Mietin että mitenköhän tämä loppuu, loppuuko tämä tarina valoon ja voiton tunnelmiin vai luovutanko jonain päivänä kaikkien saatanallisten Negatiivisten Tosiasioiden ja Maailman Pimeän Puolen edessä. Jälkimmäisessä tapauksessa luovun varmaankin kaikesta toivosta, järjestä ja moraalista, irtisanoudun ihmisyydestä ja siirryn yhteiskunnan ulkopuolelle syömään roskia ja hampurilaisia ja pelottelemaan vastaantulevia ihmisiä

Jos löytäisin karaokebaarin jossa voisin laulaa tämän niin olisin onnellinen ainakin sen illan, en tiedä miksi

Osaan laulaa teoriassa, teoriassa tiedän täsmälleen miltä laulamisen pitäisi kuulostaa mutten vain pysty tuottamaan sitä ääntä

James Deanin naama, jne.

Katsoin Uuden musiikin kilpailua ja mietin että entä jos osallistuisi siihen ja kieltäytyisi täydellisesti menemästä mukaan siihen ylipirteään ja huippuiloiseen ELÄMÄ ON IHANAA -meininkiin. "Hei, hei, mikäs tunnelma täällä ennen esitystä?" "Ei kovin hyvä. Olen ripuloinut koko päivän." "Perhe on varmaan sulle tärkeä?" "No ei kyllä ole."

...
.........
..

En jaksa (toistaiseksi) edes selittää mihin käytin viimeiset ~12 päivää elämästäni. Se liittyi ihmisen hyvyyden ja pahuuden ja ihmiskunnan tulevaisuuden tutkimiseen, ja ne päivät olivat ihan helvetin kauheita. Onneksi näyttää siltä, että ne ovat nyt (toistaiseksi) ohi. Suuret ja tärkeät asiat hyvin harvoin tekevät onnelliseksi. Nyt tuntuu siltä että haluan vain hetkeksi kutistaa maailmani takaisin itseeni ja teihin ja tähän.

Aika monta viime kuukautta onnistuin ajattelemaan maailman sijaan itseäni (niin kuin normaali ihminen) ja se oli lopulta varsin rattoisaa. No ei kyllä ollut. Mitä oikein puhun? Kaikki on hirveetä.

Selailen taas vanhoja kuvia itsestäni. Haluaisin näyttää kuvissa hienolta ja kiintoisalta, mutta en yleensä näytä. Outo juttu on, että en tiedä miltä näytän. Mulla ei ole mitään kirkasta käsitystä siitä miltä näytän. Tuntuu, että näytän jokaisessa valokuvassa ja joka kerta kun katson peiliin ihan uudelta. Onkohan aivan normaali asia, että ihminen ei täsmällisesti tiedä miltä näyttää? Uskoisin että se on aivan normaali asia. Ihmiset ylipäätään tuntevat itsensä todella harvoin.

Tähän sensurointiin ja puolittaiseen naamattomuuteen on joitain ihan järkeviä syitä. On tosi paljon kuvia, joissa poseeraan kerjäläisen myymien kukkien kanssa sateisessa Roomassa:

Kauheaa kun ei ole ulkonäköä. Ei "kaunista" eikä "rumaa".

James Dean oli näissä jutuissa niin hyvä:



(James Dean oli varmaan harjoitellut nimikirjoitustaan vuosikausia ja sitten kun hän pääsi viimein kirjoittamaan niitä niin hän kuoli.) (Tuo silmälasipäinen tyttö näyttää 2010-luvun suomalaiselta kirjallisuudenopiskelijalta.) Minun James Dean -harrastukseni selittyy 90-prosenttisesti sillä, että James Deanista ja maailmasta hänen ympärillään on kulunut jo kauan aikaa. (Miten James Deania harrastetaan?) James Dean on ollut kuollut ihan kohta 60 vuotta. Se ei ole enää vaarallista eikä ahdistavaa. Se ei voi tuottaa pettymyksiä. Nykyhetki on minulle joskus niin äärimmäisen stressaava ja ahdistava ja sydämetön ja masentava, että sopivilla ja sopimattomilla hetkillä pakenen mielelläni näihin James Dean -juttuihin jne. Tiedän että se on ihan älytöntä, mutta en aio lopettaa, koska se pelastaa minut. Haluaisin uskaltaa olla ihan vitun älytön. Luoja, anna minulle rohkeutta!

Joka tapauksessa ihmettelen loputtomasti sitä, kuinka James Dean onnistui näyttämään järjestelmällisesti ja poikkeuksetta niin hienolta ja kiintoisalta. Ensinnäkin hänellä oli "täydelliset kasvonpiirteet". (Jotkut ovat olleet tästä kanssani eri mieltä ["No joo, kyllä mä olisin otettu jos sen näkönen jätkä tulis iskemään mua baaritiskillä, mutta kyllä niitä paljon paremmankin näköisiä on"]. Se on aika käsittämätöntä.)

"Täydelliset kasvonpiirteet" eivät kuitenkaan riitä, koska aika monella ihan helvetin tylsällä ihmisellä on "täydelliset kasvonpiirteet" (lähtökohtaisesti "rumat" ihmiset ovat usein kiinnostavampia kuin "kauniit" ihmiset); olennaista on, että James Dean näytti aina myös psyykkisesti kiintoisalta. Hänen silmiensä takana oli aina jotain, ja se on olennaista, olennaista, olennaista ja olennaista ja niin edelleen.

(James Deanista ja näiden valokuvien kuvaajasta tehdään ilmeisesti kohta elokuva, ja se on vitun kauheaa. Samoin on kauheaa, että The Sundays tekee mahdollisesti "paluun". Kauheeta, hirveetä, oksettaa.)

James Dean ei ollut mitenkään yksiselitteisesti hyvä ihminen. (Kuka on?) Olen tullut siihen lopputulokseen, että James Dean oli pissis. Itsekeskeinen, impulsiivinen, sekava ja inhottava, mutta kuitenkin pohjimmiltaan, jollain olennaisella (olennaisella, olennaisella) tasolla hyvä. Rakastan pissiksiä. Olen kirjoittanut tämän kaiken jo monta kertaa. Päämäärättömässä asioiden toistamisessa piilee suurta uskonnollista taikaa.

Ne jotka ovat lukeneet tätä blogia yhtään pidempään tietävät että kirjoitin aikaisemmin kirjaa pojasta, joka vihaa nykymaailmaa ja haikailee mennyttä maailmaa ja kuolleita kuuluisuuksia; sitten hän yrittää tehdä itsarin, ja alkaa pian sen jälkeen tavata haikailemiaan kuolleita kuuluisuuksia, ja sitten hän lähtee pohjoiseen Norjaan etsimään kuollutta sukulaistaan, ja silleen.

On ihan hyvä, että hyllytin sen kirjan. (Suomi Sanakirjalla on ihastuttava selitys sanalle hyllyttää: hyllyttää: panna hyllymään, hetkuttaa, notkuttaa. esim. Hyllyttää mahaansa.) Kirjoitin sitä yli kaksi vuotta, ja jäin lopulta polkemaan paikalleni, koska, vaikken uskaltanut myöntää sitä itselleni, koko juttu jäi lopulta hyväksi ideaksi jolle en osannut tehdä oikeutta. Olin (olen?) liian nuori kirjoittamaan sitä kirjaa nyt. Vainajista ei tullut kokonaisia ihmisiä. He jäivät liian haamuiksi, mikä on väärin ottaen huomioon kuinka kiinnostavista ihmisistä reaalimaailmassa oli kyse. Tulen kirjoittamaan sen kirjan joskus lähivuosina kokonaan uudestaan. Vasta sitten kun tiedän, että rahkeeni riittävät siihen. Se on iso tarina. Ei silti pitäisi tukehtua ajatukseen, että "nyt kirjoitan isoa tarinaa".

Joinain päivinä rakastan olla kirjailija. Siis hyvinä päivinä. Olisikohan mahdollista jollain lääkkeellä tms. saada aivonsa pysymään jatkuvasti onnellisessa tilassa? Se olisi mukavaa. Syy 1: Onnettomassa tilassa on ihan todella kauhea olla. Syy 2: Kun olen tietyssä onnellisessa tilassa, aivoni tuottavat jollain melkein yliluonnollisella tavalla, hirveällä vauhdilla kaikenlaisia suuria (ja joskus pieniä) ideoita. Lauseita, jotka iskevät sydämeen, ihmisiä, jotka lausuvat ne, heidän tarinoidensa yksityiskohtia. Pyromaniaa, pieniä vallankumouksia, outoja vitsejä, tapoja kuolla.

"Urani" – lol – "kirjailijana" on täydellisesti tällaisten hetkien varassa. Uskon, että minulla on jonkin verran neroutta (luultavasti kaikilla on), mutta valitettavasti en voi mitenkään kontrolloida tai säännöstellä tai tilata sitä itse. Se vain tulee sellaisilla hetkillä kun sydän on täynnä ja pää on tyhjä ja bussi kiitää moottoritiellä ja maailmankaikkeuden värit ovat yhtäkkiä paljon voimakkaammat kuin yleensä.

Silloin tuntuu siltä kuin seuraisi sivusta jotain ihmeellistä. Otan ideoita talteen kännykän muistikirjaan ja tuntuu siltä kuin olisi vahingossa pyydystänyt pieniä nopeita ilmassa lentäviä taikaolentoja. Ja saanut samalla, jotenkin luvattomasti taas hetkeksi käteensä avaimen ylös täältä paskavuoresta. No joo, katsotaan.