No niin, viimeinen merkintä

Näin realistista ja tylsää unta, jossa kirjoitin tänne merkinnän jonka ainut sisältö oli runollisesti "Miksei kukaan kuuntele biisejä jotka laitan tänne? Nehän ovat niin hyviä että tulee paskat housuun" ja sitten tämä biisi; jos et koskaan kuunnellut mitään mitä laitoin tänne niin kuuntele tämä

Tämä on toivottavasti viimeinen merkintä, jonka kirjoitan tähän blogiin. En tiedä palaanko kirjoittamaan tätä vielä joskus. Katsotaan.

Päätin eilen iltapäivällä kirjoittaa kerralla kaikki merkinnät, jotka olen halunnut kirjoittaa jo monta kuukautta. TEIN SIIS TÄSMÄLLEEN NIIN. Kirjoitin kaikki merkinnät, jotka olisi pitänyt kirjoittaa jo ajat sitten. Nyt kello lähestyy kuutta aamulla ja vietin viimeiset puoli vuorokautta kirjoittaen seksistä, homobaareista, internetistä, rahasta, matkailuautoista, suunnitelmistani, koulusta, eläinten oikeuksista ja visionääreistä. Jos se mitä kirjoitin näyttää höyrypäiseltä hulluudelta, niin se mahdollisesti on sitä, en tiedä, silmissäni näkyy outoja kuvioita ja huone ympärilläni on sekava ja utuinen.

Järjestelin tämän nyt niin, että kaikki mitä kirjoitin tänä yönä on blogin ensimmäisellä sivulla. Lue nämä joskus jos huvittaa. Kommentoi jos haluat sanoa jotain. Vastaan aina, ellen ole kuollut. Tämä ei katoa tästä minnekään eikä tilalle tule mitään muuta ja näitä voi yhtä hyvin lukea jonain yönä kuuden kuukauden kuluttua kun yhtäkkiä huomaat kaipaavasi ääntäni, mikä on tietysti epätodennäköistä mutta mahdollista.

Tämä blogi on antanut mulle melkein kaiken, mm. useimmat tämänhetkisen elämäni henkilöistä. Aloin kirjoittaa tänne syksyllä 2011, kun olin todella yksin, ja nyt en ole enää todella yksin, ja muutama muukin ihminen on vähän vähemmän yksin. Ehkä se oli tämän blogin tarkoitus. Omien ajatusten kanssa ei kannata olla todella yksin, koska kun sinä ja ajatuksesi olette liian pitkään todella yksin, molemmista tulee hulluja.

Haluan nyt kirjoittaa yhden kirjan räjähtävällä voimalla valmiiksi. Haluan vain saada sen tehtyä, VITTU, en jaksa tätä odottelua ja pelleilyä enää, kaikki on jo kirkkaana päässäni ja ainoastaan se että se kaikki voi johtaa niin pelottavan isoihin asioihin estää minua toimimasta. Pitää kirjoittaa ja sitten toimia järjestelmällisesti niin, että jotain isoa kenties tapahtuu.

Taiteilija virallisessa taiteilijavalokuvassa

Voin "psyykkisesti huonosti". Olen oikeasti aika epätasapainoinen ja sumussa. Alan käsittää, että maailma ja elämä on niin helvetin monimutkaista, että "totuus" on aina, aina, AINA sitä, että valitset yhden vajavaisista ja typeristä selityksistä ja päätät että se on parempi kuin muut vajavaiset ja typerät selitykset. Ihmisyys on todella, todella, todella, todella, todella, todella, todella monimutkaista ja sekavaa ja kaikki kulkevat elämänsä läpi sumussa. Yhdysvaltain presidentti on aivan sumussa itsensä kanssa. Korkeimmat asiantuntijat tieteen alalla ovat aivan sumussa itsensä kanssa. Minä olen rationaalisimpia ja tieteellisimmin ajattelevia ihmisiä jonka tiedän, ja silti olen aivan sumussa itseni kanssa. Useimmat aikuiset ihmiset ovat pohjimmiltaan avuttomia pikku vauvoja, jotka ehkä yrittävät tajuta tätä kaikkea mutta luovuttavat sitten nopeasti.

Yhtenä iltana istuin Just Vegen edessä syömässä ranskalaisia. Eräs ihan zombie-sekaisin oleva romanijäbä istui pöytääni myymään minulle huumeita. En halunnut huumeita, ja sitten hän huomasi ranskalaiseni. "Ai sulla on tässä ranskalaisia..." hän sanoi ja alkoi syödä ranskalaisiani. "Ai sul on dippiä..." Sitten vain katselin kun hän söi ranskalaiseni, nousin ja poistuin runoiltaan. (Olin jo kylläinen joten en kokenut edes tarvetta protestoida. Lisäksi hän vaikutti nääntyneeltä.)

Yhtenä toisena yönä kaikilla muilla oli tosi kivaa. He laittoivat toisilleen savinaamiot ja päättivät mennä saunaan. He laittoivat minullekin savinaamion jotta liittyisin seuraan. Minä kiskoin kengät jalkaan eteisen pimeydessä ja lähdin kotiin. Olin juonut kärpässieniteetä ja pääni oli sumussa, ja lisäksi koko Helsinki oli sinä yönä kirjaimellisesti todella sumussa, joten vei varmaan 2 tuntia ennen kuin pääsin kotiin. Minulla oli edelleen savinaamio ja kuuntelin dramaattista musiikkia ja olin sekaisin ja melkein itkin.

Pari yötä myöhemmin joku urpo kuunteli bussissa vitun hirveää konemusiikkia niin kovaa, että bussin etuosassa ei voinut edes puhua. Ns. käämini ns. paloivat ja yksinkertaisesti käännyin ja: "Miten joku voi kuunnella tällaista, etkö sä tajua että häiritset kaikkia muita [tässä kohtaa ääneni voimistuu epätoivoiseksi huudoksi:] VOI VITTU MIKÄ SIELUTON IDIOOTTI." Päädyin "riitelemään" "sieluttoman" "idiootin" kanssa ja yritin siitä eteenpäin käyttäytyä kohteliaasti ja sivistyneesti ja järkevästi, mutta joo, en tiedä. (Tämän tapauksen jälkeen aloitin säännöllisen meditaation.) Yksi oudoista piirteistäni on, etten koskaan, missään olosuhteissa pelkää saavani turpaan. Kaikki muut näyttävät pelkäävän, minulle se on poikkeuksellisen yhdentekevää. Varmaan siksi etten ole ikinä vielä varsinaisesti saanut turpaan. Olen nähnyt sellaisia kunnon turpaanvetoja vain leffoissa. Ikinä ei ole vielä sattunut. Ehkä sekin hetki tulee.

Kaipaan seikkailua. Tuntuu, ettei kukaan ympärilläni kaipaa seikkailua yhtä häiriintyneen epätoivoisesti kuin minä. Kaipaan seikkailua kuin Bella Edwardin kadottua. Muut näyttävät viihtyvän paremmin tilanteissa, joissa hengaillaan ja oleillaan. Sellainenkin voi olla mukavaa ja ihmeellistä, mutta olen levoton ja ahdistunut ja arfgh.

Kaipaan liikettä. Kaipaan seikkailua. Sellaista noustaan-yhtäkkiä-outoon-kaukoliikennebussiin-outoon-kaupunkiin-ja-nukutaan-seuraava-yö-keskellä-pimeää-metsää-ja-tutustutaan-vähän-pelottaviin-ihmisiin-seikkailua. Sellaista liftataan-kyyti-kymmenessä-autossa-ja-päädytään-pohjoiseen-Norjaan-seikkailua.

Kaipaan myös estottomia ja hulluja ja intohimoisia ja törkeyden rajalla liikkuvia keskusteluja, en halua käyttäytyä hyvin, haluan käyttäytyä vitun huonosti yhdessä jonkun kanssa, sillä tavalla että hulluus on yhteinen sopimus, jota leimaa vastavuoroinen kunnioitus ja rakkaus enemmän kuin mikään muu, niin syvä että voit sanoa kaikkein villeimmätkin ja rumimmatkin ajatuksesi ääneen ja luottaa siihen ettei maailma romahda jalkojenne alla.

Toisin sanoen haluan rikoskumppanin. Haluaako joku lähteä mukaan? Olen tosissani. En siis mitenkään ironis-humoristisesti muka-tosissani. Vaan tosissani.

Jätän tämän blogin määrittelemättömän pitkäksi aikaa, ja toivon että joskus löydän kaikkea tätä. Olen liian levoton tähän elämään. Olen liian levoton tähän elämään.

Aasinsilta; tietääkö joku kenen naama tämä on?

Tämän maailman suurin puute on seuraava: voit matkustaa paikasta toiseen, muttet voi matkustaa ajasta toiseen. Olen toisista "paikoista" lopulta hyvin epäkiinnostunut verrattuna siihen, kuinka kiinnostunut olen toisista ajoista. Haluan niihin, haluan pois täältä.

Olen onnellinen, kun voin keskittyä ajattelemaan aikoja jotka ovat menneet. Olen jollain oudolla tunnetasolla kohtuu hyvin selvillä ihmiskunnan lähihistoriasta, koska kiinnostun jostain vitun James Deanista* ja sitten ajattelen James Deania päivittäin ja paneutuneesti ja intohimoisesti neljä vuotta ja vähitellen opin jotenkin ymmärtämään maailmaa joka oli olemassa silloin kun James Dean oli olemassa. Pelkään nykyaikaa aika usein aika paljon, ja en yksinkertaisesti pystyisi toimimaan "arkielämässä" jos kuvittelisin että tämä aika ja paikka on KAIKKI. Pseudofilosofinen tuokio: Jokainen hetki on ohi ennen kuin se on ehtinyt edes alkaa. "Nykyhetki" on niin häivähtävä asia ettei sitä varsinaisesti ole edes olemassa. Yhtä hyvin voi ajatella että kaikki ajat ovat yhtä epätodellisia ja vain leikisti "olemassa" samaan aikaan. Koska mitään aikaa (muuta kuin JUURI TÄMÄ NANOSEKUNNIN HÄIVÄHDYS JUURI NYT) ei ole oikeasti olemassa, vuodet "1967" ja "2015" ovat yhtä todellisia tai epätodellisia.

*Voi jeesus tappakaa mut

James Dean ei lopu koskaan

Kestän tätä aikaa nimenomaan sen perspektiivin avulla, että 1920-luvulta jääneen filmin taustalla haukotteleva tyttö ehti jo elää ja kuolla ja että bussissa läheisellä istuimella juuri nyt istuva tyttö kuolee ihan yhtä nopeasti. Ja että heillä on valtavasti yhteistä. Yksittäisen ihmisen elämä on välähdys. Sinä aikana normaalista tulee epänormaalia ja epänormaalista normaalia. Trendit kuolevat. 99,5% meistä ja kaikesta tästä on ihan kohta unohtunut.

Syntynyt-palstan vauvat ovat kohta vanhusten luurankoja haudoissa. Se ei ole minun mielestäni mitenkään masentavaa vaan huojentavaa. Tai no ehkä vähän masentavaa, jos sen muotoilee noin, voi vittu.

Olen havainnut, että monelle nuorelle ihmiselle jo 1980-luku alkaa edustaa jotain eksoottista esihistoriallista aikaa. Se on ihan ymmärrettävää, koska suurin osa nuorista ihmisistä ei käsittääkseni pyörittele vuosilukuja päässään selviytymismekanismina hela tiden ja elä toinen jalka menneisyydessä niin kuin meitsi. Oscar Wilde oli moderni, Twitter-kulttuurihahmon oloinen ihminen, joka kuoli aivan äsken (30. marraskuuta 1900) ja jonka kanssa voisi todennäköisesti hihitellä baarissa ja tulla ymmärretyksi täydellisesti. Joku 1400-luku alkaa olla jo vähän hämärämpää aluetta. Mutta sekin toisaalta on tosi lähellä jos vertaa Jeesuksen aikoihin, ja silti n. 99% nykyihmislajin tähänastisesta olemassaolosta ehti jo kulua ennen Jeesuksen aikoja. Ainoastaan YKSI prosentti ihmiskunnan historiasta on tapahtunut Jeesuksen jälkeen.

Kaikissa lähihistoriankaan ajoissa ei tietenkään olisi kivaa. En haluaisi ostaa lippua esim. 1900-luvun alkuun. Tämä biisi on vuodelta 1899, kuuntele:

Mitä painajaismaista paskaa. Huhhuh. Tämä on jonkinlainen popmusiikin muinainen alkumuoto, ja vihaan sitä. Vaikka pääsisin osaksi jotain kohtuu turvallisesti elävää yhteiskuntakerrosta, en kestäisi kovin pitkään maailmassa jossa joutuisi kuulemaan tuollaista hirviömusiikkia. En tiedä miksi äänet näin läheisestäkin menneisyydestä ovat mielestäni "aavemaisia", mutta kuvissa ei ole mielestäni mitään pelottavaa.

Fakta on, etten pääse tästä ajasta pois. Pääsen vain hitaasti tulevaisuuteen. Menneisyys on kiellettyä aluetta. On siis löydettävä onni tästä hetkestä. Olen onnellinen, kun matkustelen busseilla ympäriinsä ja ajattelen tarinoita joita kirjoitan ja henkilöitä joista kirjoitan. Olen onnellinen, kun voin vain odottaa seuraavaa hetkeä jona aion syödä. Olen onnellinen, kun voin hengittää perheen ja ystävien kanssa ja odottaa seuraavaa kaljaa ja seuraavaa aamua ja seuraavaa iltaa ja kevättä ja kaikkia täysin PIENIÄ ja HELPPOJA ja YHDENTEKEVIÄ asioita joita ihmiset nyt odottavat. Olen onnellinen, kun joinain öinä saan olla yksi ajelehtivista nuorista ihmisistä jotka juovat muiden seurueiden hylkäämistä laseista loput punaviinit.

Tällaisen harmittomuuden ja pienuuden äärellä olen onnellinen, mutta kuinka paljon oikeasti ajattelen tuollaisia asioita? Tuntuu, että suurin osa ajasta menee maailman ongelmien murehtimiseen. Hyvä kysymys on tietysti, että mitä vittua maailman ongelmat minulle kuuluvat, ja vastaus on kai että no, asun täällä?

Ehkä mulla on ihan hyvät aivot. Ehkä voin saada elämässä jotain aikaan. Ehkä. Hyvien aivojen huono puoli on, että liian tehokas prosessointi tekee pelkästä olemassa olemisesta vitun stressaavaa ja uuvuttavaa ja yliherkkää, ja uupumus taas johtaa inhimilliseen sekavuuteen. Alat toimia oman tehokkaan järkesi vastaisesti ja tehokkaasti tiedostat sen, muttet mahda mitään.

No niin. Aion nyt lakata ajattelemasta amerikkalaisia kasvatusmenetelmiä ja teknologian vaaroja ja teknologian mahdollisuuksia ja ottaa yhden pienen asian kerrallaan. Aion kirjoittaa kirjan. Toivottavasti siitä tulee hieno. Aion kirjoittaa sitä joka ikinen päivä. Aion hiljentyä ja etsiä hiljaisia lämpimiä paikkoja. Aion jatkaa pyöräilemistä. Aion ajella busseilla kauas. Aion olla ystävien kanssa ja hengittää elämää ja seikkailua sisään.

Nähdään taas. Jossain, ennemmin tai myöhemmin.

Teen elämässä nämä asiat

Olen viime kuukausina voinut niin huonosti ja ajatellut niin intensiivisesti, etten enää edes täysin tunnista sitä ihmistä, joka olin viime vuoden lopulla. Mutta se on kai tässä iässä melko normaalia.

Minulla on nyt aika selkeä ja oudon yksityiskohtainen käsitys siitä, mitä tulen tekemään elämässä. Tai siis mitä tulen yrittämään.

Elämästäni tulee "outo". Se ei liity siihen, että erityisesti ihannoisin "outoutta", vaan siihen, että ajatus siitä mitä normaalin ihmisen elämän on nykymaailmassa tarkoitus olla, tuntuu vastenmieliseltä ja ahdistavalta ja ontolta. Olisi kauheaa yrittää elää sellaista elämää. Onneksi ei ole mikään pakko. (Tässä mielessä olen kuin monet terroristit. Hekin usein kokevat näin. Sitten he räjäyttävät kaiken.)

En pidä itseäni erityisen kummallisena. Lähinnä uskon olevani keskimääräistä vastustuskykyisempi kollektiiviselle hulluudelle. (Vaikka olen immuunimpi, en ole läheskään immuuni. Ihmisen on vaikea olla enempää kuin ihminen.)

Yhtenä yönä tajusin, että haluan asua matkailuautossa. Pöyristyin huomatessani että niitä saa käytettyinä ja toimivina muutamalla tonnilla. En voi käsittää mikseivät useammat ihmiset ole tajunneet tätä vaihtoehtoa. Mitä hienoa on rakennuksissa? Miksi ihmiset haluavat asua rakennuksissa? Matkailuauto on naurettavan halpa kätevä pieni asunto, joka parhaimmillaan mahdollistaa sen että voit asua joka yö eri paikassa. Jos kyllästyt johonkin paikkaan ja ihmisiin siellä, voit vain todeta että "Haistakaa vittu, minä lähden nyt muualle asumaan" ja huristella pois. Täydellistä. Matkailuautoon mahtuu silloin tällöin muutama kaverikin jos ne haluavat tulla.

Tsekkailin matkailuautoja taas. Tässä kuvia juuri äsken myyntiin laitettujen, 2000-4000 e maksavien matkailuautojen sisältä (en tiedä saisinko kopioida näitä, ihan sama). Ahdasta ja kämäistä eli täydellistä:

Tämä ei ole pako "yhteiskunnasta". En vain jaksa olla ihan yhteiskunnan ytimessä.

Ensin tarvitsen tietysti ajokortin ja muuta sellaista paskaa. Pitäisi kai mennä töihinkin, koska isäni sanoo ettei pidä matkailuautoista ja että jos haluan sellaisen, saan luvan maksaa sen itse. Pitäisi selvittää miten tietyt jutut toimivat ja opetella tiettyjä käytännön taitoja. Mutta jos todella saan tämän homman toimimaan, niin sitten tulen asumaan matkailuautossa. Haluan ajella ympäriinsä, nähdä metsiä ja syrjäseutuja ja merien rantoja, kuunnella musiikkia, kuunnella radiota, istua ahtaasti pöydän ääressä katsomassa TV:tä tai lukemassa kirjallisuutta tai muuta sellaista paskaa. Siinä ei ole mitään hippimäistä, se ei ole sen järkevämpää tai järjettömämpää kuin ihmisten elämä muutenkaan. Ennen muuta haluan tietysti kirjoittaa kirjoja. Jotta voisin olla niin hyvä kirjoittaja kuin haluan olla, minun pitää ehkä hoitaa psyykeni vähän vähemmän sotkuiseen kuntoon esim. meditaatiolla. Ja muuta sellaista paskaa.

Mitä tulee kirjoihin, niin olen kai hyvä kirjoittamaan niitä. Se vain on sellainen juttu jossa oletan olevani hyvä. Keksin juonia ja henkilöitä, joista kirjoittamisesta saan värisyttävää, orgastista mielihyvää. Haluan kirjoittaa viisi "romaania". Vihaan sanaa "romaani", mutta siitä kai on kyse. Aion yrittää hioa sen taidon sellaiseen pisteeseen, että voin tehdä sillä isoja asioita. Haluan oppia taidon sanoa vaivattomasti ja oikein. Haluan kirjoittaa älykkäistä, kaikkein tärkeimmistä aiheista mutta sellaisella tavalla että 12-vuotiaskin ymmärtää, rakentaa suuria tarinoita jotka kuulostaisivat Hollywood-elokuvinakin suurilta, kertoa tarinoita sellaisista ihmisistä joista kukaan muu ei kerro tarinoita ja näyttää että heidän outoudessaan ja rikkinäisyydessään on hurjuutta ja kauneutta.

Kunhan jätän tämän blogin, aion kirjoittaa loppuun ensimmäisen näistä kirjoista. Sitten yritän saada jotkut muutkin uskomaan tähän juttuun. Saa nähdä mitä tapahtuu.

Fiktion kirjoittaminen on se puoli tulevaa elämääni, josta toistaiseksi "nautin". Se on oikeasti kiihottavaa ja kivaa. Toinen puoli tulee mahdollisesti olemaan uuvuttavampi.

Ajattelen joka päivä yhteiskunnan ongelmia. En pysty olemaan ajattelematta niitä. Uskon ensinnäkin olevani hyvä paikantamaan ja ymmärtämään niitä. Vielä parempi olen keksimään ratkaisuja. Tämä selittyy monella tekijällä, joista tärkein on seuraava: ajattelen yhteiskunnan ongelmia paljon, koska tunnen ne voimakkaasti itsessäni, ja tunnen ne voimakkaasti itsessäni, koska kuvittelen voivani tehdä niille jotain. Uskon, etteivät ihmiset yleensäkään ole "välinpitämättömiä" suurten ongelmien suhteen; he vain kokevat etteivät mahda suurille ongelmille mitään, eivätkä siksi uhraa niille ajatuksia.

Saattaa olla, etten minäkään mahda millekään mitään, mutta aion yrittää. Yksilön on mahdollista muuttaa maailmaa, jos hänellä on toivoa ja edes jossain määrin realistinen suunnitelma. Olen tajunnut, että kaikkein tärkeintä on että yksilö löytää ne tahot, joilla on oikeasti valtaa ja voimaa muuttaa asioita. Yksilön ei tarvitse tavoittaa koko maailmaa; parikin tahoa riittää.

Itse yritän seuraavaa; aika näyttää miten tämä onnistuu:

1. Kirjoitan kirjoja, jotka onnistuvat niin hyvin että nimi "Olli Brander" alkaa merkitä ihmisille ainakin jotain. Että sillä on ainakin jonkintasoista merkitystä, että mitä Olli Brander jostakin asiasta ajattelee. Tärkeää on, että kirjat tavoittavat ihmisiä myös Suomen ulkopuolella.

2. Sitten kirjoitan bestseller-romaanin teholla kulkevan mutta ei-fiktiivisen kirjan siitä, millaisia koulujen pitäisi olla. (Tämän teen in English.) Tätä varten teen paneutunutta tutkimustyötä tapaamalla ihmisiä ja matkustamalla itse seuraamaan kuinka jo olemassa olevat vaihtoehtoiset koulut toimivat. Toivon että kirja menestyy, mutta vielä tärkeämpää on että etsin ja löydän tahot, joilla on kiinnostusta kääntää aihe ison luokan dokumenttielokuvaksi. Dokumenttielokuvilla on viime vuosina ollut parhaimmillaan merkittävää ja konkreettista vaikutusta yhteiskuntaan. Niiden avulla on oikeasti ujutettu uusia ajatuksia valtavirtakulttuuriin. Tärkeää on nimenomaan löytää jokin kanava, jonka avulla kylvää idea valtavirtaan. Jos idea on hyvä, löytyy kyllä ihmisiä jotka ottavat sen omakseen ja innostavat muita. Jos syntyy muutamakin uudenlainen koulu ja ne todistettavasti toimivat ja ympäröivä yhteiskunta on niistä kiinnostunut, niiden malli lähtee leviämään.

(Pienifonttinen selostus aiheesta: Ideani siitä millainen koulun pitäisi olla on lähinnä paranneltu versio Sudbury-tyyppisistä kouluista. Kaikki perustuu tieteelliseen tietoon siitä kuinka ihmiset oikeasti oppivat. Pointti on siinä, että mitä enemmän ihminen saa lapsuudessaan ja nuoruudessaan leikkiä, sitä fiksumpi, reilumpi ja tasapainoisempi aikuinen hänestä tulee. Ihmisen kognitiivis-psyykkis-fyysis-sosiaalisen kehityksen kannalta kaikkein tärkein asia on leikki, eikä sen määrää pitäisi jatkuvasti rajoittaa. Toinen pointti on siinä, että ihmisten pakottaminen "oppimaan" on uskomattoman vaarallista. Kaikkea pysyvää, syvällistä oppimista ohjaa ihmisen omaa kiinnostus. Joka ikinen ihminen on luonnostaan valtavan kiinnostunut. Tärkeissä asioissa kuten yhteiskunnassa, kirjallisuudessa, tieteessä ja taiteissa ei ole mitään tylsää, ne ovat ihan vitun suuria ja stimuloivia ja jännittäviä, mutta nykymuotoinen, pakottamiseen, testaamiseen ja pelkäämiseen perustuva koulu sammuttaa ihmisen kiinnostuksen niihin lähes täydellisesti. Eräässä jo olemassa olevassa koulukokeilussa, joissa lapsia ei testata ja joissa lasten annetaan lukea sen sijaan että heidät pakotettaisiin siihen, lapset lukevat mielellään jopa kymmeniä kirjoja vuodessa. Jos ihmisen suhde kaikkeen tärkeään traumatisoidaan tehokkaasti nuoruudessa, hänessä palava kiinnostus ei voi suuntautua kuin ympäröivään höttöön. Yhteiskunnan höttöistymis- ja kylmenemiskehitys on mahdollista kääntää rajusti päinvastaiseen suuntaan.

Esimerkiksi internet-riippuvuutemmekin selittyy lopulta sillä että olemme addiktoituneita oppimiseen. Se on luonnostaan ihmisen suurimpia intohimoja. Miten helvetissä on siis mahdollista, että laitokset, jotka on omistettu nimenomaan oppimiselle, ovat paikkoja joita lapset vihaavat enemmän kuin mitään muuta maailmassa? Kuinka se on mahdollista? Siksi että nykymuotoiset koulut eivät perustu millään tasolla ihmisten omaan kiinnostukseen. Koulujen pitäisi perustua ihmisten omaan kiinnostukseen täydellisesti. Rentoa aikaa ja leikkimistä pitäisi olla niin paljon kuin oppilas haluaa. Luokkia ei olisi, ikäryhmät olisivat sekaisin. Sääntöjen noudattamista ja reilua käytöstä valvottaisiin demokraattisesti, oppilaat ja koulussa työskentelevät aikuiset yhdessä. Koulussa olisi isot ulkotilat, erilaisille aktiviteeteille ja kokoontumisille omistettuja huoneita ja paljon mahdollisuuksia opiskella mitä huvittaa silloin kun huvittaa. Koulun aikuiset lähinnä auttaisivat oppilasta eteenpäin tämän valitsemissa aiheissa. Jokainen oppilas saisi tutustua omassa tahdissaan aiheisiin joista on kiinnostunut ja halutessaan esitelmöidä niistä muille. Joka viikko olisi oppilaiden omia esityksiä ja näiden lisäksi koulussa kävisi joka toinen päivä yksi tieteen, taiteen, jonkin ammatin tai muun elämänalueen asiantuntija tai vaihtoehtoisesti jonkin vähemmistön edustaja, jotka kertoisivat alastaan tai elämästään. Näihin esityksiin saisi osallistua tai tehdä sillä aikaa mitä ikinä huvittaa. On todennäköistä, että joka päivä kiinnostuneita olisi huomattava määrä; osallistuneet väistämättä kertoisivat oppimastaan myös niille jotka eivät osallistuneet. Jokainen koulupäivä olisi täynnä täysin vapaasti ohjautuvaa leikkiä, rentoutumista, syventymistä ja keskustelua ja siksi äärimmäisen stimuloiva.

^ Enemmän tai vähemmän tämäntyyppisiä kouluja on jo olemassa. Jumalauta että ne toimivat hyvin, ja uskon, että ne voisivat toimia vielä paremmin. Tärkein huomio on ehkä se, että oppilaat rakastavat näitä kouluja. He eivät koe koulujaan paikoiksi "jotka pitäisi polttaa", vaan todella kokevat että koulu on paras paikka maailmassa. Paikka joka kuuluu heille ja jota he ovat valmiita puolustamaan. He myös oppivat pitämään muista huolta, ottamaan vastuuta omasta toiminnastaan ja pitämään reiluutta ensisijaisen tärkeänä.)

3. Nopeutan omalta osaltani kehitystä kohti päivää, jona eläinten oikeudet ovat tosiasia. Tämä tapahtuu vaikuttamalla eläinoikeusliikkeeseen; iso liike on jo olemassa, tärkeintä on muuttaa sen fokusta ja toimintamalleja niin että siitä tulee niin tehokas kuin mahdollista. On hyvinkin mahdollista, että eläinten oikeuksista tulee yksi suurimmista ellei suurin eettinen taistelu tällä vuosisadalla. Jotta niin tapahtuisi, tärkeintä on kaikenlaisen tehottoman sekoilun vaihtaminen psykologisesti fiksuun, tyylikkääseen ja sivistyneeseen toimintaan (keskiössä mm. eri eläinlajien henkisten kykyjen tekeminen tunnetuksi) ja fokuksen siirtäminen kasvissyönnistä "eläin"tuotteisiin, joiden valmistamiseksi ei tarvitse vahingoittaa eläimiä (keinoliha jne.). En vielä tiedä miten tarkalleen aion ajaa tätä, varmaan kirjoittamalla ja puhumalla. Tässäkin olennaista on, ettei yksilön tarvitse tavoittaa koko yhteiskuntaa. Tässä tapauksessa riittää, että tavoittaa tarpeeksi ihmisiä eläinoikeusliikkeessä. Liike on jo olemassa. Toivon että joku siellä haluaa kuunnella.

......

Tällaista ajattelin siis kokeilla tehdä. Tämä tulee olemaan haastavaa, mutta ei kai lopulta mahdotonta? Olen nähnyt vaativampiakin elämänuria. Muutaman kirjan kirjoittamalla ja sitten muutamaan tahoon vaikuttamalla voi oikeasti sysätä eteenpäin sellaisia kehityskulkuja, joilla voi paitsi parantaa valtavasti ihmiskunnan meininkiä, myös pelastaa satoja miljardeja eläimiä. Yksilö ei muuta yhteiskuntaa paasaamalla yksinään, vaan yhteiskunnallinen muutos tapahtuu kun riittävän suuri joukko ihmisiä asettuu palikoiksi yhteen. Tärkeintä on olla yksi palikoista ja sellaisena hyvä.

Tällä hetkellä "visionääreillä" tarkoitetaan ennen kaikkea ihmisiä, joilla on joko poikkeuksellinen kyky "luoda kasvua" tai sitten keksiä ihmiskunnan eloonjäännin mahdollistavia innovaatioita. Etenkin jälkimmäinen on tärkeää, mutta minä haluaisin nähdä myös visionäärejä, joiden fokus on siinä onko elämä täällä oikeasti inhimillisesti mielekästä. Kuinka tehdä yhteiskunnasta fiksumpi, myötätuntoisempi ja vähemmän pinnallinen paikka? Siihenkin tarvitaan visiota. Jostain syystä humaanien arvojen ajamisesta kiinnostuneilla ihmisillä on paha tapa olla melankolisia huokailijoita ja valittajia, jotka eivät osaa ajaa tärkeiksi kokemiaan asioita läheskään samalla järjestelmällisyydellä kuin tahot, jotka ovat kiinnostuneita lähinnä rahasta ja taloudesta.

Jos tästä suunnitelmasta ei tule yhtään mitään, mikä on, voi Jeesus, hyvinkin mahdollista, niin ainakin voin tietää että yritin. All you can do is all you can do. Siinäkin tapauksessa minulle jää alueita, joilla yrittää onnistua edes välttävästi. Vaikka en menestyisi ainoassakaan suuressa asiassa, voin silti olla kunnon ihminen ja hyvä ystävä ja kaikkia valtavia pieniä asioita.

Internet ja pitäisikö sitä pelätä

Kirjoitin tänne vähän aikaa sitten pitkän merkinnän aiheesta internet. Se oli hieno teksti, mutten enää tiedä olenko samaa mieltä sen sisällön kanssa, joten en julkaise sitä ikinä. Yritän nyt uudestaan.

Internet on aihe, jota olen ajatellut satoja tunteja viime aikoina. Ajattelen sitä, koska pelkään sitä. Yritän ratkaista onko pelkoni perusteltua vai järjetöntä.

On joka tapauksessa välttämätöntä, että edes jotkut pelkäävät. Se, että internet on yhtäkkiä läsnä kaikkialla, on valtava muutos, joka vie väistämättä tilaa kaikilta muilta inhimillisen elämän alueilta. Internet ei välttämättä ole ollenkaan paha asia, mutta se saattaa, ehkä, EHKÄ, olla paha asia, ja annamme sen nielaista itsemme ennen kuin edes tiedämme kunnolla mitä se tekee meille. Tällainen sokeus pätee kaikkein suurimpiin ongelmiin lopulta aina. Ihmisten on helppo havaita pienet ongelmat ja huolestua niistä, koska niiden varjot on helppo erottaa. Kaikkein suurimmat, kokonaisten yhteiskuntien kokoiset ongelmat ovat niin suuria, että yksinkertaisesti totut siihen että on yö.

Kohtuullisesti käytettynä internet on varmasti ok. Mutta entä jos ihmiset ovat internetissä käytännössä koko ajan? Pitää ottaa huomioon, että älypuhelimet eivät ole olemassa siksi että niitä palavasti tarvittaisiin, vaan yksinkertaisesti siksi että tajuttiin että niitä osattaisiin tehdä, ja sitten tehtiin. Sitten joku osasi markkinoida ne ihmisille oikein. On mukavaa kun voi tarkistaa bussiaikataulut baarista käsin, mutta se on nimenomaan mukavaa, ei tärkeää tai välttämätöntä. Internetin läsnäolo joka paikassa ei tee elämästä onnellisempaa, se ei perustu mihinkään tarpeeseen, se perustuu siihen että primitiiviset apina-aivomme nauttivat tietynlaisesta stimulaatiosta. On ihan mahdollista, ettei tällainen kollektiivinen addiktio ole lopulta mitenkään vaarallista; ihmiset ovat arkielämässään muutenkin riippuvaisia lukuisista asioista ja se on usein ihan harmitonta. Mutta entä jos se on vaarallista? Entä jos? Jos?

Tosimaailma ei addiktoi samanlaisella nopeasti aivoja palkitsevalla tavalla kuin internet, mutta eikö tosimaailma anna lopulta inhimillisesti ihan helvetin paljon enemmän? En tiedä. En edes tiedä miten tosimaailma määritellään. Mutta minusta tuntuu, että ihmisyyteen liittyy lähtökohtaisesti tiettyjä vastenmielisiä juttuja, sellaisia kuin pinnallisuus ja epäaitous ja vihamielisyys, ja että internet mahdollistaa noiden juttujen moninkertaistumisen.

Pelkoni ydin on siinä faktassa, että ihmiseläin ei pärjää kovin hyvin informaatiotulvassa. Se on meille vieras ja hankala ympäristö. Jos ihmisiä informoidaan ja viihdytetään joka. puolelta. koko. ajan, useimmat ylikuormittuvat. Kun ihminen ylikuormittuu, hänestä tulee impulsiivinen, aggressiivinen, hermostunut ja aika tyhmä. Internet ruokkii mustavalkoista, huonoa, liian nopeaa ajattelua. Se on vaarallista, koska lähes kaikki tärkeät asiat maailmassa ovat monimutkaisia ja vaativat paneutumista ja aikaa.

Tyhjyyden hetkillä on valtavaa arvoa. Sillä on valtavaa arvoa, että joskus ei tapahdu oikein mitään; katselet vain bussin ikkunasta ulos ja annat ajatusten virrata.

Tyhjyyden arvosta todistaa esim. meditaatio. Meditaatio on sitä, että vain istut hiljaa ja annat ajatusten tulla ja mennä eikä mitään tapahdu. Meditaation on todettu tekevän meistä parempia ihmisiä oikeastaan kaikilla kognitiivisilla ja emotionaalisilla alueilla; hiljaisuuden hetkillä tapahtuu ajattelua ja kasvua. Entä jos hiljaisuus menetetään kokonaan? Mitä sitten tapahtuu? Jääkö ihmisen henkinen kehitys kesken? Tuleeko meistä idiootteja?

Yhtenä osana elämää älypuhelin on hauska ja käytännöllinen, mutta entä jos siitä tulee tärkein osa ihmisen olemassaoloa? Entä jos kukaan ei enää osaa vain olla? Pelkään dystopiaa, jossa ihmiset ovat vaihtaneet ajattelemisen kokonaan älypuhelinten silittelyyn. Se ei ole väistämätöntä, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Sellainen mahdollisuus pelottaa minua ihan helvetisti. Entä jos niin tapahtuu? Kuka haluaa elää maailmassa, jossa ihmiset eivät ajattele? (Roistot, jotka hyötyvät siitä ettei kukaan ajattele?) Tai ehkä pienikin määrä hiljaisuutta riittää? Ehkä suurin osa kasvusta ei tapahdukaan hiljaisuudessa vaan ihmisen tehdessä jotain muuta, ja hiljaisuus vain täydentää sen? Ehkä? En tiedä. Ihminen tarvitsee sekä toimintaa että hiljaisuutta, mutta missä suhteessa? En tiedä.

Näitä teorioita syö lopulta ratkaisevasti yksi asia: arkitodellisuuteni on ristiriidassa niiden kanssa. Itse en koskaan hankkinut älypuhelinta, mutta miltei kaikki nykyään tuntemani ihmiset hankkivat, ja tunnen nykyään aika paljon ihmisiä. Kiinnostavaa on, että he ovat kaikkea muuta kuin pinnallisia, mustavalkoisia idiootteja. Tuntemani ihmiset ovat yleensä monessa suhteessa fiksumpia ja tarkkanäköisempiä kuin minä. He ovat viisaita ja viisastuvat koko ajan. He osaavat ajatella ja ajattelevat koko ajan syvemmin. Heillä on omat vaikeutensa ja tarinansa, ja se matka jota he tekevät niiden läpi on merkityksellistä ja kaunista. Suoraan sanottuna en voi kuvitella, että tuntemani ihmiset olisivat ilman älypuhelimiaan parempia tai huonompia kuin nyt. Älypuhelimella ei tavallaan ole mitään tekemistä asian kanssa. Se ei näytä vaikuttavan ystävieni ja tuttujeni ihmisyyteen, no, mitenkään. Siitä on lähinnä hyötyä ja iloa arkielämässä; se on aina mukana, mutta se ei kontrolloi tai määrää tai myrkytä mitään. En tiedä, käyttävätkö kaverini älypuhelimiaan "kohtuudella", mutta se vaikuttaa yhdentekevältä.

Tämän perusteella tekisikin mieli peruuttaa kaikki mitä sanoin. Sanoa että unohtakaa kaikki mitä aikaisemmin kirjoitin; pelottelin turhaan.

En tiedä. Mikäli onnistuin vakuuttamaan sinut noilla pelottavilla mietteillä internetistä ja ajattelun tulevaisuudesta, ja olet nyt samanlaisessa huolestuneessa tilassa kuin minä olen ollut usein viime kuukausina, niin ota huomioon että olen paitsi epämääräisen ahdistunut, myös älykäs ja kielellisesti lahjakas. Tämä nyt vain on tosiasia (lol). Älykkyydestä ja kielellisestä lahjakkuudesta on huomattu yksi kiehtova juttu: kun nämä asiat kasvavat, myös taipumus uskoa aivan hulluunkin hevonpaskaan kasvaa. Yksinkertaisesti: älykkäiden ihmisten valmius uskoa teorioihin jotka eivät ole totta on keskimäärin tavallista korkeampi, koska he ovat taitavia keksimään argumentteja ja vakuuttamaan itsensä (ja muut) siitä että asiat ovat tavalla x, vaikka asiat eivät olisi tavalla x. Älykäs ihminen voi helposti vakuuttaa itsensä siitä, että hänen ahdistuksensa johtuu internetistä tai maailmaa hallitsevasta liskoihmisten/juutalaisten/naisten salaliitosta, vaikka lopulta hänen ahdistuksensa johtuu jostain aivan muusta, esim. ikävästä lapsuudesta, tyytymättömyydestä omiin saavutuksiin tai epätyydyttävästä elämäntilanteesta.

Yritänkin vähitellen ratkaista, ovatko tämän tekstin ajatukset vain pintapuolisesti toimiva mutta epätosi teoria. Saatan olla oikeassa, saatan olla väärässä. Toivon koko sieluni voimalla olevani väärässä. Koko sieluni voimalla. Aika näyttää.

Yhdestä jutusta olen melko vakuuttunut: jos ihminen olisi muutenkin urpo, niin internet antaa hänen urpoudelleen ennennäkemättömän hyvän alustan kasvaa. Urpot voivat kokoontua yhteen ja kasvattaa paskakasaansa yhdessä ennennäkemättömällä tehokkuudella. On vain ideoita eikä oikeita ihmisryhmiä tarvitse kohdata. Pelkään, että internetin valloittamassa maailmassa vaarassa ovat ne, joilla menee kaikkein huonoimmin. Heikot, hullut ja hauraat.

1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla aloimme ehkä viimein päästä eroon sellaisista ihmiskunnan pimeistä puolista kuin heikkojen ja kummajaisten julkinen nöyryytys, mutta nyt se on helppoa taas emmekä ole vielä oppineet torjumaan sitä. (En kyllä ollut 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla paikalla, joten saatan jälleen puhua paskaa.)

Löysin hiljattain Facebookista vahingossa yläasteaikaisen luokkakaverini Laurin. Hän oli ihan kiltti ja harmiton koululainen, mutta huomasin että hän on tykännyt Facebookissa sivusta nimeltä "ÄLÄ ANNA RAHAA KERJÄLÄISILLE!!!" Ymmärrän jos kerjäämistä vastustetaan siksi että kuvitellaan että taustalla on "ihmiskauppaa", mutta tällaisissa sivuissa ei tietenkään ole kyse kerjäämisen vastustamisesta toimintana vaan kerjäläisten vihaamisesta ihmisinä; jotkut ihmiset tarvitsevat heikkoja, joita vihata, ja paikan, jonne postata videoita joissa heikoille käy huonosti ja romanimummot saavat pakokaasua kasvoilleen.

Monista tulee internetissä pahempia kuin todellisuudessa. Moni ikään kuin juoksee ympäri internetiä vihaisena jokaiselle joka tulee vastaan. Minäkin olen harrastanut sitä joskus.

Samana päivänä törmäsin "yrittäjän ja naistenmiehen" Henri Heikkisen kirjoittamaan tekstiin otsikolla "V*tun köyhät!" Siinä hän kirjoittaa, kuinka vastenmielisiä köyhät hänestä ovat, kun antavat raskaan perhetaustan, psyykkisten ongelmien ja huonojen lähtökohtien masentaa itsensä sen sijaan että pyrkisivät uutterasti menestymään. Mitä vittua. (Heikkisen teksti vastaanotettiin ilmeisesti riemulla hänen piireissään: viimein joku antoi niiden paskiaisten kuulla kunniansa! vitun köyhät!)

Minun mielestäni ei ole yhtään hyvä asia, että jokainen itsetyytyväinen, jotain asiaa 5 sekuntia ajatellut tomppeli saa äänensä kuuluviin siinä missä asiantuntijat, jotka ovat omistaneet aiheen tutkimiselle vuosia. Jos Henri olisi paneutunut yhdenkin artikkelin verran siihen kuinka köyhyys vaikuttaa ihmisen psyykeen, hän olisi ehkä oppinut jäljittämään missä hänen äkkireaktionsa menee metsään, mutta kun ihmiset eivät paneudu, varsinkaan informaatioon josta eivät "tykkää". Ihmiset vain vilkaisevat ja reagoivat ja oksentavat.

Tieteellinen totuus on, että köyhyys kuormittaa päätä; sillä on vahva taipumus syödä psyykeltä niitä kykyjä, joita ihminen tarvitsisi köyhyytensä kukistamiseen. Toinen tieteellinen totuus on, että rikkaudella ja hyvällä asemalla on vahva taipumus syödä psyykeltä niitä kykyjä, joita ihminen tarvitsisi toisten ihmisten vaikeuksien ymmärtämiseen: mitä hyväosaisempi ja -tuloisempi olet, sitä surkeammin todennäköisesti selviydyt empatiaa mittaavista tehtävistä. Yksi seksikäs jäbä kirjassani kutsuu sekä köyhyyttä että rikkautta sairauksiksi, ja mielestäni siinä on jonkin verran totuutta.

Voiko olla, että informaatiotulva rikkoo meitä kuten köyhyys ja kuten rikkaus samaan aikaan? En tiedä. Ehkä ei. Mutta olen varmasti ainakin jonkin verran oikeassa. Toivottavasti olen vain vähän oikeassa.

Tämä on kiinnostava video, koska Louis C.K. on miettinyt näitä samoja asioita, empatiaa, tyhjyyttä, ja päätynyt samantyyppisiin pohdintoihin. Hänessä on joskus tiettyä messiaanisuutta. Joskus hän ampuu ihan ohi. En tiedä. Toivon että olemme väärässä. Saatamme olla väärässä. Toivon että olemme väärässä ja muutaman vuosikymmenen kuluttua meille naureskellaan lempeästi.

Itse aion pyrkiä antamaan tarpeeksi aikaa asioille, joilla on merkitystä.

Kaikella mitä puuhaat ei tarvitse olla merkitystä. On ihan ok sukeltaa välillä yhdentekevään informaatiotulvaan, kunhan et menetä kykyäsi pysähtyä kadulla ja auttaa ylös niitä jotka on lyöty asfalttiin. Teknologian ei tarvitse tarkoittaa että mitään hyvää ihmisyydestä menetetään. Niille ystäville jotka tämän joskus lukevat: handlaatte tämän teknologiahomman hyvin. Jatkakaa.

Homobaarit ja seksi ja rakkaus

Tajunnanvirtaa.

Olen uskoakseni poikkeuksellisen terävä ja tarkkanäköinen kun kyse on yhteiskuntien kokoisista asioista. Teoriasta ja etiikasta. Koen ymmärtäväni melko hyvin, kuinka ihmiset suurina joukkoina toimivat ja kuinka yhteiskunnallinen muutos tapahtuu.

Jostain syystä arkielämässä ja kahdenkeskisissä suhteissa olen lahjaton ja tyhmä. Olen myös tarkkaamaton. Tajusin muutama päivä sitten, etten tiedä mistä vaatteeni ovat tulleet. En muista ostaneeni vaatteitani tai saaneeni niitä lahjaksi. En myöskään osaa nimetä kenenkään tuntemani ihmisen silmien väriä.

Yksi järjetön juttu mitä olen harrastanut viime aikoina on homobaareissa hengaaminen. Eräänä yönä joulukuussa eräs nelikymppinen homomies tuli metrolaiturilla laulamaan minulle Jari Sillanpäätä, ja totta kai, täysin loogisesti, annoin hänelle puhelinnumeroni koska hän pyysi sitä. Siitä lähtien hän on lähetellyt minulle tekstiviestejä ja pyytänyt minua eri paikkoihin. Kaksi kertaa olen lähtenyt, koska vaihtoehtona on ollut joko se tai maailman sureminen sohvalla.

Kutsuttakoon häntä vaikka Jariksi. Muutama viikko sitten menin Jarin kanssa viimein homobaariin keskustaan. Istuin seurueeseen, joka muodostui minusta (syntynyt 1990-luvulla), Jarista (s. 1970-luvulla), Riitasta (s. 1950-luvulla) ja Pietarista (s. 1937). Se oli kiehtova sukupolvien välinen kohtaaminen, joka kiihdytti minua suuresti. Olisin halunnut jäädä keskustelemaan Pietarin kanssa 50-luvusta (koska itsekin olen viettänyt osan nuoruuttani siellä), mutta valitettavasti Jari halusi siirtyä toiseen homobaariin Kallioon. Hänen kanssaan kaupungilla käveleminen on hauskaa, koska hän juttelee ja laulaa kaikille ja tämä johtaa toistuvasti villeihin tilanteisiin. (Vastaantulijoille hän esitteli minut Leonardo DiCaprioksi ja itsensä Kate Winsletiksi. Olen kertonut tämän jutun ihmisille monta kertaa, mutta kenenkään muun mielestä se ei ole hulvatonta tai edes lievästi hauskaa. Minusta se on hulvatonta. Jos näkisitte Jarin, ymmärtäisitte kyllä.)

Se, miksi olen hengaillut homobaareissa, on monimutkainen asia. Kaikkein eniten se liittyy siihen, että olen kyllästynyt ja ahdistunut. Kun asioita tapahtuu, voin hetkeksi lakata olemasta kyllästynyt ja ahdistunut. Bilettävien homojen kanssa asioita tapahtuu koko ajan. Silloin elämä on hetken arvaamatonta ja absurdia ja hurjaa. Ei tarvitse ajatella ja surra.

Homomiehet pitävät minusta. Missään muualla minulle ei olla niin ystävällisiä. Uskon, että osittain on kyse ihan aidosta lämmöstä ja ystävällisyydestä. Homobaareissa on usein tiettyä reipasta yhteishenkeä, tavallaan kuin homous olisi edelleen asia jonka takia piilotellaan yhdessä maan alla.

Toisaalta homomaailma (siis se bilehomomaailma, jossa olen vieraillut) on jotenkin pinnallinen ja näännyttävä. Vaikuttaa siltä, että suuri osa homosedistä inhoaa muita homosetiä eikä kelpuuta "liian vanhoja" (eli itsensä ikäisiä?). Kaikkein kuuminta kamaa ovat ilmeisesti nuoret turmeltumattoman näköiset pojat. Viimeksi kun menin homobaariin, kaikki lauloivat minulle. Siinä maailmassa en ole tylsä ja ruma ja ihmiset oikeasti juttelevat avoimesti minulle ja toisilleen. On sähköinen läsnäolon ja seikkailun tuntu. En lopulta tiedä mitä ajatella bilehomomaailmasta. Siinä on hyvää ja huonoa. Kyllä se jännittävämpi maailma on kuin bileheteromaailma.

Viimeksi joka tapauksessa päädyin aamuyöllä johonkin kommuuniin(?) tai jonnekin; olin aivan käsittämättömässä humalassa, koska kaikki olivat tarjonneet minulle, ja sitten havahduin nojatuolissa siihen, että kirkas aamun valo häikäisi silmiäni ja joku aikoi tunkea sukuelimensä suuhuni. Se oli hirveää, ja olin painajaismaisessa tilassa koko seuraavan päivän. Luojan kiitos mitään sen ahdistavampaa ei tapahtunut, ne sattuivat onneksi olemaan ihan kunnon ihmisiä (oikeasti!), mutta ehkä sillä hetkellä havahduin siihen että pitää varmaan lopettaa tämä pelleily. Entä jos olisin lähtenyt siinä järjettömässä tilassa jonkun pahan ihmisen mukaan? Pitää keksiä jokin toinen vaarallinen harrastus. Hankin prätkän tai jotain.

En oikeastaan täysin ymmärrä ihmisten pakonomaista tarvetta etsiä ja löytää seksiä.

En ymmärrä kuinka joku voi esimerkiksi olla niin epätoivoinen, että päätyy raiskaamaan toisen ihmisen. En käsitä sitä. Totta kai ymmärrän seksuaalisen halun ja sen että seksuaalinen halu voi olla epätoivoista, mutta minulle on rehellisesti sanottuna, tunnetasolla, mysteeri, miksi pahimmasta epätoivosta ei voisi hankkiutua eroon yksinkertaisesti runkkaamalla. Arvelenkin, että kyse ei olekaan siitä että omalla kädellä ja sukuelinten hankaamisella toisiaan vasten olisi sinänsä ratkaiseva fyysinen ero. Siinä on henkinen ero. Ihmiset ovat eläimiä, jotka tarvitsevat läheisyyttä pysyäkseen kasassa, ja seksi on hyvä tekosyy mennä toisen lähelle. Toisaalta varsinkin miehet oppivat ajattelemaan, että ollakseen onnistunut yksilön on oltava seksuaalisesti aktiivinen eikä missään tapauksessa neitsyt. Seksin harrastaminen on siis jonkinlainen sosiaalinen voitto, jolla itsensä voi tuntea hyväksi ja onnistuneeksi ja merkitykselliseksi.

Okei, en tiedä, nämä ovat pelkkiä arvauksia. Joskus ajattelen itsestään selviä asioita niin paljon etten enää ymmärrä niitä niin kuin normaalit ihmiset.

Itse etsin ennen kaikkea rakkautta. Jonkinlaista kumppanuutta. Rikoskumppanuuden tuntua. Sitäkään en etsi mitenkään epätoivoisesti; jos rakkaus joskus tulee, niin se tulee. Ehkä siihen liittyy seksi. Miten vaan. Mielestäni moni muukin asia kuin seksi on syvästi seksikästä. En tiedä. Katsotaan.

No niin

Mun on pitänyt kirjoittaa tänne "kolmisen merkintää" nyt jo viikko- ellei kuukausikaupalla. Niin ei ole kuitenkaan tapahtunut, koska voi saatana, saamattomuus ja epävarmuus ja kaikki sellainen inhimillinen paska. Olen ajatellut, että ennen kuin saan nämä kolmisen merkintää kirjoitettua "en voi siirtyä tekemään täysillä mitään muuta", mikä on tietysti aivan järjetöntä, koska näiden merkintöjen kirjoittaminen ei ole mitenkään "välttämätöntä" ja koko juttu on muutenkin täysin irrationaalinen.

Olenkin ihan vitun irrationaalinen, koska olen ihminen. Joka ikinen ihminen tällä planeetalla on enemmän tai vähemmän irrationaalinen ja hämmentynyt lapsiraukka. Sen myöntäminen mahdollistaa edes jonkintasoisen rationaalisen itsetietoisuuden.

No joo, joka tapauksessa päätin nyt että KIRJOITAN NE KAIKKI MERKINNÄT TÄNÄÄN. Seuraavien tuntien aikana saatana oksennan ne piinallisesti hartioitani painavat postaukset yksi kerrallaan ulos ja sitten jätän tämän blogin taakseni. No niin, wish me luck